No eikä ole. Essi pelasti taidokkuudellaan ;>

TOM

Mä seisoin siinä Billin vierellä nolona. En paljoo, mut vähän. Vaikka se oliki kiusallista, mua huvitti nähä Billin kämppisten naamat tollasina. Enkä mä uskonu et se hämmennys johtu vaan mun ulkonäöstä, se johtu luultavasti myös siitä et Billillä ylipäätään oli joku mukanaan ku se tuli kotiin. Arvelujahan noi kaikki oli, mut silti musta tuntu et olin niiden suhteen melko oikeessa.
Toinen niistä jätkistä alko tuijottaan mua mietteliäänä. Ei silleen, et olis suunnitellu murhaavansa mut Billin takia, vaan se arvioi mua kaikilla muilla tavoilla. Koitti kait yhistää mun ulkonäön mun soittotaitoihin. Mä olin saanu kyl ihan ronskisti kommenttia ulkonäöstäni, siitä et kitaraa soittava ei vois olla hoppari, mut emmä välittäny. Mä olin mikä olin, vaikka muut mitä haluis.

“Osaatsä soittaa?” se pitkäletti, joka mua oli tuijottanu mietteliäänä, kysy. Mä nyökkäsin virnistäen samalla Billille, ku se katto mua säteillen. Ihan ku se olis ollu saakutin ylpeä musta, ylpeilly sillä et mä olin just sen vieressä, olin ottanu just käteni pois just sen lanteelta. Musta se tuntu hölmöltä, mähän tässä olin enemmän siinä “voittajan” asemassa. “Osaan, mä oon soittanu yli kymmenen vuotta ja Hampurissa mä olin soitonopettaja”, mä kerroin. Hemmetin huonopalkkainen ope mä kyl olin ollu, mulla oli ollu viikossa keskimäärin kolme opetuskertaa, jokasella tunnilla kolmesta kymmeneen oppilasta, ja silti mä olin saanu palkkaa vaan muutamia kymmeniä kuussa. Sillä ei todellakaan eläny, mun oli ollu pakko tehä koko ajan vaihtuvia keikkaduuneja. Mä olin ajanu pakettiautoa, ollu myyjänä muutamas pikkupuodissa, jakanu lehtiä, mainostanu kaduilla ja sen sellasta. En mä kaskaan omillani ollu tullu pitkään toimeen, mua oikeen hävetti se. Pariin otteeseen äiti oli helpannu mua turhan isollaki summalla, mulla oli edelleen pari velkaa sille maksamatta. Vaikka kuinka se sano, ettei mun tarvis, mä keräsin koko ajan rahaa maksaakseni takas. Mulla oli kunniani, joka kärsi ilmaisista veloista.

“Opettajana?” se pitkäletti kysy oudoksuen. Mä havahduin mietteistäni ja nyökkäsin taas. “Joo, pari vuotta. Et en mä varmaan ihan turha tapaus ole”, mä sanoin piikittelevästi, mut leikilläni. Bill seiso mun vieressä hiljaa, mut mä vaistosin sen pienen jännityksen. Mä en ymmärtäny, mikä sitä saatto jännittää, mut annoin sen olla ja katoin sitä huoneen ainoota vihreesilmästä suoraan silmiin. “Mä voin antaa näytteen tässä heti, kipasen vaan kitaran tuolta”, mä sanoin ja nytkäytin päätäni takana olevaa ovee kohti. Pitkäletti nyökkäs, ja mä käännyin ymärp pois Billin viereltä, jollon sen sormet kietoutu välittömästi mun sormien lomaan. Mä en jääny sitä ihmetteleen tai jotenkin toppuutteleen, ettei ne kaks muuta sais kohtausta, vaan vedin jätkän perässäni ulos asunnosta ja kiepsahin selälleni seinää vasten sulkien oven meiän takana kolahtaen.

“Mikä ny?” mä kysyin kattoen edessä olevia ruskeita silmiä. Mä vedin Billin vartalon itteeni vasten, kahestaanha me täs kuitenki oltiin. Äkkiä mä en voinukkaan vastustaa kiusausta, vaan mä nousin pikasesti varpaitteni varaan, et saatoin ees esittää vähän pidempää ku Bill. Se hymyili mun liikkeelle, nosti toisen kätensä mun hartialle ja paino mut päättäväisesti alas, mä annoin sen tehä sen. Ihan helpostihan mä olisin voinu pistää vastaan, mut mä en halunnu. “Jollaki on alemmuuskompleksi”, se hymähti. Mä murahin hiljaa, totta kai mulla oli alemmuuskompleksi. Olinhan mä luonnostani niin pitkä, et alko välittömästi potuttaan jos joku oli millinki pitempi. Varsinki ku se toinen oli muutenki täydellinen ku Herran kaunein enkeli.

“Joo, mut se ei ny liity tähän. Mikä sulla on?” mä kysyin uudestaan. Bill katto hetken kattoa, puristi huuliaan kevyesti yhteen miettiväisenä. Mä kiedoin vaivihkaa kädet sen lanteille, pidin sitä lähelläni haaveissani. Mä niin halusin ottaa sen, olla sen kanssa tässä ja nyt, antaa kaiken muun maailman painua hevonkuuseen ja nauttia Billistä yksin. Enkä mä taaskaan voinu, helkkari soikoon. Mun silmät saatto vaan ihailla Billin kauneutta ja unelmoida siitä. Kaikista rajoitteista huolimatta mun oli kohta painettava huuleni sen huulille, tuntea sen lämpö edes jotenkin. Kyl se vähän hätkähti tuntiessaan mut, mut se kieto kätensä mun ympärille ja vastas mun suudelmaan innokkaana. Tää suudelma oli kyl ihan erilainen ku aikaisemmat, hennompi ja varovaisempi. Jotenki pohjustusta, jollekin, en mä tienny mille. Se vaan oli semmoinen, hento ja rakastava. Mä nautin siitä. Enkä mä ees ollu ihan niin järkyttävän pettyny, ku Bill lopulta pakottautu hapen puutteessa vetäytymään kauemmas, se hymyili samalla kuitenki rentona.

“Mistä toi oli?” se kysy nauraen. Mä hymyilin takasin ja pörrötin vähän sen mustia rastoja, jotka laskeutu sen hartioille. Se näytti taas nii hemmetin komeelta, et multa meinas jalat pettää. Ja se oli olis ollu todellinen järkytys, maailmaa mullistava tapahtuma, koska Tom Frenzen ei koskaan, koskaan luhistunu kenenkään eteen sen jumalaisuudesta häikästyneenä. Ei ollu ainakaan ennen. “Sä näytit tarvittevan sitä” mä hymähin. Bill tuhahti ja vilkas oveen mun vieressä kulmiaan huvittuneesti kohottaen.

“Tota, ehkä sun kannattais hakee se kitaras. Geet varmaan alkaa kohta epäileen et sä raiskaat mua hissikuilussa”, se nauro. Mä virnistin ja kiepautin huulikorun ympäri ja takas paikoilleen. “Kumpi niistä ny on kumpi?” mä kysyin. Bill tuhahti taas huvittuneena ja tarttu mun käteen vetäen mut mun asunnon ovelle. “Georg on se pitempi, jol on vihreet silmät ja pitkät hiukset, ja Gustav on se lyhyempi, se on hiljanen joskus mut ei se kauheen ujo kuitenkaa oo. Gege soittaa bassoa ja Gustav rumpuja”, se selitti penkoessaan mun housuntaskua. Mä peittelin koko ajan irvistystäni, joka kareili mun huulilla Billin takia. Ei sitä joka päivä maailman huumaavin olento pengo sun housuntaskujas.

Bill tyrkkäs mun taskusta löytämänsä avaimen lukkopesään ja käänsi sitä, kunnes ovi loksahti auki. Me astuttiin kumpiki sisään ja mä menin suoraan olkkarin peränurkkaan, kourasin parhaassa vireessä olevan kitaran kouraani. Mä olin eilen tappanu aikaa purkuhommien lisäks kitaroita virittelemällä, ja tää vehje oli parhaiten hermostuneessa ja malttamattomassa olotilassa onnistunu. Ei se ihan mun lemppari ollu, se oli tosi vaaleaa puuta ja vanhaki, mut sillä oli tunnearvoa. Kuten jokasella mun kitaroista. “Hei, paljon sulla oikeen on näitä?” Bill nauro mun takana. Mä katoin sitä hymyillen, se tuijotti mun kitaroita mietteliäänä, varmaan koitti ymmärtää niistä jotaki. “Päälle kymmenen vuoden ajalta niitä on, et on siinä ny muutama”, mä naurahin. Bill nyökkäs kunnioittavan näköisenä, mä en kyl tajunnu kunnolla miks. Outoo.

Me käveltiin takas aulaan, mä suljin mun asunnon oven ja nappasin Billin pitelemän avaimen takas taskuuni. Mun pitäis teettää sille kopio siitä, et se pääsis käymään mulla millon vaan haluis, mä aattelin, kun  me astuttiin sen ja sen kämppisten asuntoon. Nyt mä katoin vähän tarkemmin ympärilleni, tutkin sisustusta ja silleen. Se oli mun makuun aika kiva, siisti ja rento. Tosin jos mä olisin asunu täällä, se oli ollu vielä boheemimpi. Silleen omaperäsempi, kulttuurien sekasotku. Tai sellanen. Mä mietiskelin kämpän sisustusta, kun Bill johdatti mut peremmälle, missä kaks muuta oli odottamassa. Kumpiki näytti vähän vaivaantuneelta, eli ne luultavasti ajatteli mun raiskanneen kämppiksensä, mut mä en antanu sen häiritä. Siinäpä aatteli, mä mietin istuessani jakkaralle Billin viereen.

“Onks teillä kappaletoiveita vai vedänkö mä randomilla jotaki?” mä kysyin soittaen kysymyksen ehkä vähän enemmän Billille ku kahelle muulle. Georg kohautti olkiinsa Billii tuijotellen ja Gustav pysy hiljaa kulmat hienosessa kurtussa mua pälyillen. Musta se oli huvittavaa, mut mä pidin mölyt mahassani. Mä ehtisin nauraa myöhemminki. “Soita mitä sä haluut, ei sillä nii väliä ole”, Gege sano hetken Billiä tuijotettuaan. Mä nyökkäsin ja asetin kitaran syliini mukavasti, etsin sormille oikeet paikat ja aloin rämpyttää sointuja. Ensin ne oli melko vaimeita, ei kuulunu ihan niin lujaa ku mä yleensä soitin, mut ne voimistu hiljalleen kun mä annoin itteni soittaa vapaammin. Ja vapaammin. Mä annoin ajatusteni soljua vapaasti kitaraan, annoin kaiken vaan mennä. Tässä oli nyt vaan mä, kitara ja Bill, jonka läsnäoloa mä en osannu unohtaa. En mä halunnu unohtaa, se olis meinannu mulle maailmanloppua. Se ajatus ihmetytti mua hieman, miten siitä mustarastaisesta enkelistä oli voinu tulla mulle niin mielettömän tärkee näin lyhyessä ajassa? Oli miten oli, mä en koskaan unohtaisi sitä tai hylkäis sitä. Se oli mahotonta.

BILL

Mä tuijotin Tomia, hiljaa, hämmästyneenä. Se vaan soitti, unohti kaiken muun. Sen sormet kosketteli kitarankieliä toisensa perään sulavasti, muodostaen hyvän kuuloista ääntä. Jotenkin kappale tuntui tutulta. Mä vilkuilin Gustavia ja Gegeä. Mun päässä pyöri kaikenlainen. Miten soitto Tomin kanssa samassa bändissä onnistuis? Jos mä keskittyisin vaan Tomiin, siitä ei tulis mitään. Ei yhtikäs mitään, jos mä sanon suoraan, mä en sais silmiini irti Tomista. Hemmetti. Ihan sama, mun piti keskittyy siihen hetkeen, kuunnella Tomin soittoa ja nauttia sen sormien ja kitaran sulavasta yhteistyöstä. Tom vilkas muhun hymyillen. Rastapää iski mulle nopeesti silmää, varovasti kuitenkin. Meidän piti muutenki olla tosi varovaisia, ettei me oltais paljastuttu. Geet ois tuskin ymmärtäny mun suuntautumista ainakaan heti ensinäkemällä. Oikeestaan.. Ne ois varmaan hirttäny mut.

Gustav yskäs siihen malliin, että se oli huomannu meidän katseet. Mä manasin itseäni mielessäni, kirosin ja vilkaisin Gustaviin. Vaaleehiuksinen nuorukainen mulkas mua oikein pahasti, ja mä yritin väläyttää aurinkoisen hymyn tuolla miehenalulle edessäni. Se oli aina ollu samanlainen. Ujo, välillä liianki puhelias. Gustav rakasti soittaa rumpuja, ja se oli koko ajan kiinni rumpukapuloissa. Se jätkä oli varmaan syntynykki rumpukapulat kädessä. Mä vilkasin toiseen miehenalkuun, Georgiin. Georg on erilainen. Se ei oo ujo, se nauraa kaikelle, pienimmästäkin ja menee helposti mukaan juttuihin. Se oli aina ollu sellanen kämpän hurmuripoika joka hommas illan naiset muillekki talon jätkille kympillä. Ja tää jätkä muuten osas soittaa bassoa. Ihan sairaan hyvin. Sen sormet oli jotain vietereitä, jotka soittaa huumeissa itsekseen. Mahtavia tyyppejä.

Mä pudistin itseni hereille ajatuksistani ja vilkasin Tomiin, joka oli just lopettanu soittamisensa. Georg tuijotti hopparia silmät ammollaan ja suu inasen raollaan. Se läpsäytti kämmeniään pari kertaa yhteen, taputti saamallemme esitykselle ja hymyili. Gustav haukotteli ja tuhahti. Sen mielestä Tom oli varmaanki liian hopparimainen rastapää, joka käyttää pariasataa kokoa liian isoja vaatteita. Sen verran, mitä mä tunsin sen miehen, mä pystyin sanomaan, ettei se todellakaan halunnu Tomia meidän bändiin. Se varmaan mielummin olis ottanu rotan kadulta soittamaan mukaan, ku Tomin. Se oli huomannu meidän silmäpelin. Jos me jatkettais sitä, me oltais nalkissa. Kiikissä. Lukkojen takana. Napattuja. Kiinni otettuja 'roistoja', joitten suurin rikos oli se, että ne oli rakastunu ensisilmäyksellä naapurin herraan. Se onki jo tarpeeks suuri tuomio elinkautiseen Tomin kanssa.

"Mitäs sanotte?" Tom kysäisi. Mä sävähdin, koska mä odotin kahden käden tarttuvan mun kaulaan ja kuristaneet mut henkihieveriin. Mutta ei. Jätkät läpytteli molemmat kämmeniä vasten toista kämmentä, taputtaen. Mä naurahdin ja löin käteni yhteen pari kertaa, ja hymyilin Tomille. Mä lopetin taputtamisen, ennenku se oli alkanukkaa kunnolla. Samoin teki Gustav ja Georg. Mä vilkasin miehenalkuihin, jotka tuijotti mua. Mä väänsin kasvoilleni pyytävän, anovan ilmeen ja tuijotin niitä kahta. Mä odotin, kumpi olis ensimmäinen, joka repee. Gustav näki, ku Tom vilkas mua hymyillen. Se murahti. Se oli ilmiselvästi seurannu meidän silmäpeliä koko sen ajan. Georg naurahti. "Mun mielestä sä voit tulla meidän bändiin koska vaan, noilla soittajantaidoilla", se huokas ja hymyili tyytyväistä hymyään, niinku normaalia. Gustav tuhahti. "Ihan sama toi..." se sano ja vilkas mua. Mä kohotin kulmiani, ja se mulkas mua nopeesti, murhaavasti ja käänsi katseensa pois. "Tervetuloa Devilish'n", mä sanoin ja halasin mun vieressä kitaran kanssa istuvaa miehenalkua.

Tom hymyili itsekseen, kun se nosti kitaransa olkahihnan päänsä yli ja piti samalla kiinni varovasti kitarasta. Se laski kitaran lattialle, varoen pienintäkin ääntä. Mä vilkaisin Tomia samaan aikaan, kun sen katse etsi mun kasvot. Mä väläytin hymyn, niin leveen, että mun kielikoru pilkisti mun hampaitten välistä pienesti. Tom pyöräytti huulikoruaan nopeesti ja hymyili mulle viekkaasti. Se oli kuitenki vaan sekunti, ja toisen sekunnin kohdalla me erotettiin mahdollisimman nopeesti katseemme ja käännyttiin katsomaan Gustavia. Se katso meitä molempia kulmat kurtussa hiljaa, vähän niinku miettien. Se oli taas nähny meidän katseen. Hemmetti. Miten se osaski olla niin pirun tarkka kaikesta pienestä? Eihän ne vilkasut ollu ku sekunnin pitusia hymykatsekohtauksia.

Mä hymyilin itsekseni, kun me noustiin seisomaan niiltä paikoilta. Tom nappas kitaransa, jonka se oli hetkeä aikasemmin laskenu lattialle. Se otti sen kainaloonsa, ku Georg ohjas meidän eteiseen. "Onko sulla auto?" se kysy Tomilta, joka naurahti ja vilkas Georgea 'ootko tosissas?' ilmeellä. "No on, totta kai", se sano ja hymyili. Georgellaki oli auto, mutta se rakasti autoja yli kaiken. Se oli monesti ihaillu uusia autoja, jollon mä ja Gustav oltiin kylmästi yhteen ääneen todettu, ettei meidän rahat riitä moisiin hienouksiin. Se yks ja rakas auto riitti ihan hyvin meille. Se oli musta. Georg hymyili omahyväisesti, kun me puettiin kengät jalkaamme Tomin kanssa. Mä kyykistyin solmimaan kenkiäni, jolloin Tom teki samoin ja laski kätensä samalla hetkellä varovasti mun takamukselle. Mä värähdin, koska mä en ollu kerenny huomata sitä. "Tom, mitä sä..?" mä kysyin hiljaa, ku Tom paino sormensa huuliaan vasten ja suhahti hiljaa. Mä naurahdin. Mä solmin kengännauhani loppuun, ja nousin. Tom nosti kätensä mun takapuolelta ja solmi omansakkin. Geet otti takkinsa ja kenkänsä, kun mä ja Tom astuttiin ovesta ulos.

Mä ja Tom pysähdyttiin oottamaan kahta muuta käytävään. "Me mennään portaita", ne huikkas. Ne anto meille kahdenkeskeisen hissimatkan. Tom murahti tyytyväisesti ja hymyili mulle. "Okei, me mennään hissillä", mä sanoin ja hymyilin pojille, niinku mitään ei ois koskaan tapahtunukkaan. Me käveltiin hissin ovelle ja Tom paino sen oven vieressä olevaa nappia. Hissi jysähti liikkeelle tosi nopeasti, eikä mennykkään ku muutama sekunti, kun se oliki jo meidän eessä. Tom kohteliaana herrasmiehenä, totta kai avasi hissin oven 'naiselleen' ja päästi mut sisään. Mä astuin sisään ja naurahdin. Tom tuli heti mun perässä, ja sulki hissin oven perässään hennosti kii. Mä painoin ensimmäisen kerroksen nappia, ja hissi jysähti liikkeelle, jolloin mä käännyin Tomin puoleen. "Mihin me ollaan menossa harjotteleen?" Tom kysäisi nopeasti, ennen ku mä kerkesin sanoo sanottavaani. Mä hymyilin. "Tossa lähellä on sellanen lastentarha, me saatiin jokunen vuosi sitten sen kellarista harjottelupaikka. Me mennään sinne, niinku yleensäkki", mä sanoin, ja Tom tyyty nyökkäämään pari kertaa. Mä astuin syvemmälle hissiin, Tomin eteen. Niinku refleksistä se laski kätensä mun lantiolle ja hymyili. "Mitäköhän tästäki tulee?" se kysy naurahtaen pienesti. "Hyvää, tosi hyvää", kuiskasin hiljaa ja painoin nopean suukon Tomin leualle.

Hissi saapu lopulta alimpaan kerrokseen, ja kilautti sen merkiks. Pojat oli ollu vähän nopeempia, sillä ne seiso jo läähättäen siinä. Kymmenennestä kerroksesta ei ole portaitten kautta alas asti käveleminen ei aina ole ihan järkevin ajatus. Mä naurahdin niille. "Meettekö te hopparin autolla?" Georg kysy. Mä tuhahdin mielessäni itsekseni hiljaa. "Tomin, joo, jos se käy?" mä korjasin ja Georg pyöräytti silmiään hiljaa. Ei mikään hoppari. Tom, mun oma Tom, Tom ja Tom. "Kyllä se käy", Tom sano hymyillen. Se piteli kitaraa edelleen olallaan. "Okei, tehdään sit nii. Nähään siel", Georg sano, kun ne katos meidän näkyvistä kohti autoaan. Tom naurahti. "Hoppari, vai?" se kysäs huvittuneena. Mäkin naurahdin, pienesti. "Näköjään, joo", mä vastasin ja hymyilin Tomille. "Mennää nyt", se sano ja nappas kii mun kädestä.

Tom lähti viemään mua kohti sen autoa. Se mutkitteli joka ainoan auton ja muun mahollisen esteen välistä. Mä seurasin rastapäätä kiltisti, väistellen kiviä ja muita, varoen kaatumista. Tomin auto oli taas talon takana parkkialueella, kuten se oli ollut aikaisemminki. Mä olin jo muutaman kerran istunu sen kyydissä. Se oli mukava, paitsi paljaalle selälle se takapenkin istuin ei ollut mikään mukavin tunne. Ehkä sit ku tulee sen aika, mä ja Tom keksitään joku parempi paikka. Ehkä, siis ehkä vielä joskus.

Me käveltiin mutkineen Tomin autolle, ja Tom avas niitten lukot jo muutaman metrin päästä. Se päästi irti mun kädestä, ja mä kävelin auton toiselle puolelle, avaten itselleni oven. Mä astuin varovasti sisään autoon, ja vedin oven mahdollisimman hiljaa takasi kiinni. Ja mä onnistuin, kuin onnistuinki saamaan sen tosi hiljaa kiinni. Pienin paukahdus ei haitannut, mutta mä vihasin isoja ääniä koko sydämmestäni. Tom asteli auton edestä sen toiselle puolelle, avaten sen oven hitaasti. Auringonvalo osu suoraan mun silmään auton ikkunan läpi ja valaisi vähän liianki kirkkaasti mun silmään. Tom astu sisään autoon ja istahti penkilleen. Se sulki oven, tosin ei yhtä hiljaa, mitä mä, vaan pamautti oikein kunnolla. Mä säikähdin pienesti ja vilkaisin Tomiin. Se naurahti mulle. Rastapäinen otti autonavaimensa ja työns ne auton lukkoon. Se kääns niitä, ja auto lähti helposti käyntiin. Se ei onneks ollu kovaääninen. Mä suljin turvavyöni taas astetta helpommin, kuin viimekerralla. Tomki sulki vyönsä, asettae kätensä sitten ratille. Se ajo hitaasti, mutta varmasti pois pihasta. Ilmeisesti ajotunnit oli tehny tehtävänsä.

Tom ajo pois kerrostalon pihasta. Mä naurahdin itsekseni ja hymyilin samalla. "Tonne päin", sanoin ja osotin oikeeta reittiä kohti harjottelupaikkaa. Tom nyökkäs, laitto vilkun päälle ja käänty sinne. Se lähti ajamaan kohti meidän harjottelupaikkaa. Mä tuijotin Tomia sen ajaessa hymyillen, ja se vilkas aina välillä muhun, pyöritellen huulikoruaan samalla. Mä näytin välillä suunnan, mihin mennä, kun eihän Tom tuntenu kaupunkia niin hyvin ku mä, Bill Kaulitz. Oikeestaan meidän harjottelupaikkaan oli aika lyhyt ja helppo matka, muutama kilometri, jos sitäkään. Olihan mulla toki menny aikani, ku olin oppinu sen reitin ulkoa, mutta oli sen osaamisesta hyötyäkin. Monesti.

Ei tarvinnukkaa kääntyy, ku muutaman kerran, ku saapuki jo sen lastentarhan pihaan. Se oli ulkoopäin aika värikäs; keltasta, vihreetä, valkosta ja sinistä. Sen seinään oli maalattu erilaisia kuvioita, erivärisiä ja paljon erikokosia ja -näkösiä kuvioita. Ne oli ollu siinä koko sen ajan, ku me oltiin soitettu sen kellarissa. Tom pysäytti autonsa siihen pihaan, ja otti avaimet auton lukosta. Mä avasin turvavyöni varovasti. Väänsin ovenkahvaa, ja avasin oven taas mahdollisimman hiljaa, astuakseni ulos autosta. Kun mä olin päässyt onnellisena ulos, mä laitoin oven varovasti kii. Nopeasti Tom teki saman perässä. Mä ohjasin Tomin sen talon kellarin ovelle, ja me mentiin sisään. Se oli pieni huone, mihin oli ängetty kaikki bändikamat samaan tilaan. Se oli sisustettu harmaalla ja pelkällä harmaalla. Me ei oltu saatu tehdä mitään muuta siellä, ku tarvittaessa viedä omia soittimia tai muuta. Me oltiin käytetty talon soittimia koko ajan. Kun me päästiin sisään siihen huoneeseen, Gustav mulkas meitä. Ne oli Gegen kanssa jo asettautunu sinne, valmiina alottamaan. Gustav käveli Tomin eteen, ojens sille nuotteja pinollisen ja murahti. "Sun on sit parempi pitää näppis erossa Billistä", se sano hiljaa Tomille. Just niin hiljaa, että mä olin Tomin lisäks ainoo joka kuuli sen. Tom katso Gustavia oudoksuen. "Joo?" se sano ja naurahti. "Se ei oo sun, se ei oo sulle, unoha ees ajatukset, ja pidä näppis kaukana mun kämppiksestä", Gustav jatko vielä. "Se oli käsky, ei ehdotus."

 

...Tarkistaa. 8D

Mä seisoin siinä Billin vierellä nolona. En paljoo, mut vähän. Vaikka se oliki kiusallista, mua huvitti nähä Billin kämppisten naamat tollasina. Enkä mä uskonu et se hämmennys johtu vaan mun ulkonäöstä, se johtu luultavasti myös siitä et Billillä ylipäätään oli joku mukanaan ku se tuli kotiin. Arvelujahan noi kaikki oli, mut silti musta tuntu et olin niiden suhteen melko oikeessa.
Toinen niistä jätkistä alko tuijottaan mua mietteliäänä. Ei silleen, et olis suunnitellu murhaavansa mut Billin takia, vaan se arvioi mua kaikilla muilla tavoilla. Koitti kait yhistää mun ulkonäön mun soittotaitoihin. Mä olin saanu kyl ihan ronskisti kommenttia ulkonäöstäni, siitä et kitaraa soittava ei vois olla hoppari, mut emmä välittäny. Mä olin mikä olin, vaikka muut mitä haluis.

“Osaatsä soittaa?” se pitkäletti, joka mua oli tuijottanu mietteliäänä, kysy. Mä nyökkäsin virnistäen samalla Billille, ku se katto mua säteillen. Ihan ku se olis ollu saakutin ylpeä musta, ylpeilly sillä et mä olin just sen vieressä, olin ottanu just käteni pois just sen lanteelta. Musta se tuntu hölmöltä, mähän tässä olin enemmän siinä “voittajan” asemassa. “Osaan, mä oon soittanu yli kymmenen vuotta ja Hampurissa mä olin soitonopettaja”, mä kerroin. Hemmetin huonopalkkainen ope mä kyl olin ollu, mulla oli ollu viikossa keskimäärin kolme opetuskertaa, jokasella tunnilla kolmesta kymmeneen oppilasta, ja silti mä olin saanu palkkaa vaan muutamia kymmeniä kuussa. Sillä ei todellakaan eläny, mun oli ollu pakko tehä koko ajan vaihtuvia keikkaduuneja. Mä olin ajanu pakettiautoa, ollu myyjänä muutamas pikkupuodissa, jakanu lehtiä, mainostanu kaduilla ja sen sellasta. En mä kaskaan omillani ollu tullu pitkään toimeen, mua oikeen hävetti se. Pariin otteeseen äiti oli helpannu mua turhan isollaki summalla, mulla oli edelleen pari velkaa sille maksamatta. Vaikka kuinka se sano, ettei mun tarvis, mä keräsin koko ajan rahaa maksaakseni takas. Mulla oli kunniani, joka kärsi ilmaisista veloista.

“Opettajana?” se pitkäletti kysy oudoksuen. Mä havahduin mietteistäni ja nyökkäsin taas. “Joo, pari vuotta. Et en mä varmaan ihan turha tapaus ole”, mä sanoin piikittelevästi, mut leikilläni. Bill seiso mun vieressä hiljaa, mut mä vaistosin sen pienen jännityksen. Mä en ymmärtäny, mikä sitä saatto jännittää, mut annoin sen olla ja katoin sitä huoneen ainoota vihreesilmästä suoraan silmiin. “Mä voin antaa näytteen tässä heti, kipasen vaan kitaran tuolta”, mä sanoin ja nytkäytin päätäni takana olevaa ovee kohti. Pitkäletti nyökkäs, ja mä käännyin ymärp pois Billin viereltä, jollon sen sormet kietoutu välittömästi mun sormien lomaan. Mä en jääny sitä ihmetteleen tai jotenkin toppuutteleen, ettei ne kaks muuta sais kohtausta, vaan vedin jätkän perässäni ulos asunnosta ja kiepsahin selälleni seinää vasten sulkien oven meiän takana kolahtaen.

“Mikä ny?” mä kysyin kattoen edessä olevia ruskeita silmiä. Mä vedin Billin vartalon itteeni vasten, kahestaanha me täs kuitenki oltiin. Äkkiä mä en voinukkaan vastustaa kiusausta, vaan mä nousin pikasesti varpaitteni varaan, et saatoin ees esittää vähän pidempää ku Bill. Se hymyili mun liikkeelle, nosti toisen kätensä mun hartialle ja paino mut päättäväisesti alas, mä annoin sen tehä sen. Ihan helpostihan mä olisin voinu pistää vastaan, mut mä en halunnu. “Jollaki on alemmuuskompleksi”, se hymähti. Mä murahin hiljaa, totta kai mulla oli alemmuuskompleksi. Olinhan mä luonnostani niin pitkä, et alko välittömästi potuttaan jos joku oli millinki pitempi. Varsinki ku se toinen oli muutenki täydellinen ku Herran kaunein enkeli.

“Joo, mut se ei ny liity tähän. Mikä sulla on?” mä kysyin uudestaan. Bill katto hetken kattoa, puristi huuliaan kevyesti yhteen miettiväisenä. Mä kiedoin vaivihkaa kädet sen lanteille, pidin sitä lähelläni haaveissani. Mä niin halusin ottaa sen, olla sen kanssa tässä ja nyt, antaa kaiken muun maailman painua hevonkuuseen ja nauttia Billistä yksin. Enkä mä taaskaan voinu, helkkari soikoon. Mun silmät saatto vaan ihailla Billin kauneutta ja unelmoida siitä. Kaikista rajoitteista huolimatta mun oli kohta painettava huuleni sen huulille, tuntea sen lämpö edes jotenkin. Kyl se vähän hätkähti tuntiessaan mut, mut se kieto kätensä mun ympärille ja vastas mun suudelmaan innokkaana. Tää suudelma oli kyl ihan erilainen ku aikaisemmat, hennompi ja varovaisempi. Jotenki pohjustusta, jollekin, en mä tienny mille. Se vaan oli semmoinen, hento ja rakastava. Mä nautin siitä. Enkä mä ees ollu ihan niin järkyttävän pettyny, ku Bill lopulta pakottautu hapen puutteessa vetäytymään kauemmas, se hymyili samalla kuitenki rentona.

“Mistä toi oli?” se kysy nauraen. Mä hymyilin takasin ja pörrötin vähän sen mustia rastoja, jotka laskeutu sen hartioille. Se näytti taas nii hemmetin komeelta, et multa meinas jalat pettää. Ja se oli olis ollu todellinen järkytys, maailmaa mullistava tapahtuma, koska Tom Frenzen ei koskaan, koskaan luhistunu kenenkään eteen sen jumalaisuudesta häikästyneenä. Ei ollu ainakaan ennen. “Sä näytit tarvittevan sitä” mä hymähin. Bill tuhahti ja vilkas oveen mun vieressä kulmiaan huvittuneesti kohottaen.

“Tota, ehkä sun kannattais hakee se kitaras. Geet varmaan alkaa kohta epäileen et sä raiskaat mua hissikuilussa”, se nauro. Mä virnistin ja kiepautin huulikorun ympäri ja takas paikoilleen. “Kumpi niistä ny on kumpi?” mä kysyin. Bill tuhahti taas huvittuneena ja tarttu mun käteen vetäen mut mun asunnon ovelle. “Georg on se pitempi, jol on vihreet silmät ja pitkät hiukset, ja Gustav on se lyhyempi, se on hiljanen joskus mut ei se kauheen ujo kuitenkaa oo. Gege soittaa bassoa ja Gustav rumpuja”, se selitti penkoessaan mun housuntaskua. Mä peittelin koko ajan irvistystäni, joka kareili mun huulilla Billin takia. Ei sitä joka päivä maailman huumaavin olento pengo sun housuntaskujas.

Bill tyrkkäs mun taskusta löytämänsä avaimen lukkopesään ja käänsi sitä, kunnes ovi loksahti auki. Me astuttiin kumpiki sisään ja mä menin suoraan olkkarin peränurkkaan, kourasin parhaassa vireessä olevan kitaran kouraani. Mä olin eilen tappanu aikaa purkuhommien lisäks kitaroita virittelemällä, ja tää vehje oli parhaiten hermostuneessa ja malttamattomassa olotilassa onnistunu. Ei se ihan mun lemppari ollu, se oli tosi vaaleaa puuta ja vanhaki, mut sillä oli tunnearvoa. Kuten jokasella mun kitaroista. “Hei, paljon sulla oikeen on näitä?” Bill nauro mun takana. Mä katoin sitä hymyillen, se tuijotti mun kitaroita mietteliäänä, varmaan koitti ymmärtää niistä jotaki. “Päälle kymmenen vuoden ajalta niitä on, et on siinä ny muutama”, mä naurahin. Bill nyökkäs kunnioittavan näköisenä, mä en kyl tajunnu kunnolla miks. Outoo.

Me käveltiin takas aulaan, mä suljin mun asunnon oven ja nappasin Billin pitelemän avaimen takas taskuuni. Mun pitäis teettää sille kopio siitä, et se pääsis käymään mulla millon vaan haluis, mä aattelin, kun  me astuttiin sen ja sen kämppisten asuntoon. Nyt mä katoin vähän tarkemmin ympärilleni, tutkin sisustusta ja silleen. Se oli mun makuun aika kiva, siisti ja rento. Tosin jos mä olisin asunu täällä, se oli ollu vielä boheemimpi. Silleen omaperäsempi, kulttuurien sekasotku. Tai sellanen. Mä mietiskelin kämpän sisustusta, kun Bill johdatti mut peremmälle, missä kaks muuta oli odottamassa. Kumpiki näytti vähän vaivaantuneelta, eli ne luultavasti ajatteli mun raiskanneen kämppiksensä, mut mä en antanu sen häiritä. Siinäpä aatteli, mä mietin istuessani jakkaralle Billin viereen.

“Onks teillä kappaletoiveita vai vedänkö mä randomilla jotaki?” mä kysyin soittaen kysymyksen ehkä vähän enemmän Billille ku kahelle muulle. Georg kohautti olkiinsa Billii tuijotellen ja Gustav pysy hiljaa kulmat hienosessa kurtussa mua pälyillen. Musta se oli huvittavaa, mut mä pidin mölyt mahassani. Mä ehtisin nauraa myöhemminki. “Soita mitä sä haluut, ei sillä nii väliä ole”, Gege sano hetken Billiä tuijotettuaan. Mä nyökkäsin ja asetin kitaran syliini mukavasti, etsin sormille oikeet paikat ja aloin rämpyttää sointuja. Ensin ne oli melko vaimeita, ei kuulunu ihan niin lujaa ku mä yleensä soitin, mut ne voimistu hiljalleen kun mä annoin itteni soittaa vapaammin. Ja vapaammin. Mä annoin ajatusteni soljua vapaasti kitaraan, annoin kaiken vaan mennä. Tässä oli nyt vaan mä, kitara ja Bill, jonka läsnäoloa mä en osannu unohtaa. En mä halunnu unohtaa, se olis meinannu mulle maailmanloppua. Se ajatus ihmetytti mua hieman, miten siitä mustarastaisesta enkelistä oli voinu tulla mulle niin mielettömän tärkee näin lyhyessä ajassa? Oli miten oli, mä en koskaan unohtaisi sitä tai hylkäis sitä. Se oli mahotonta.

 

Perkuleen probleemat...

TOM

Mä kärvistelin murtuneiden halujeni keskellä. Voi miksi, miksi maailman piti olla näin julma? Miks jostakin piti ilmaantua häiriötekijöitä just sillon, ku kaikki oli täydellistä? Mä ja Bill, täysin kaksin, esteenä ainoostaan hämmennys ja pieni pelko, mutta kumpikin helposti voitettavissa. Ja tietty se, et kaikesta Billin käytöksestä päätellen se oli neitsyt, mut se teki tästä tilanteesta mun mielestä vaan entistä spesiaalimman. Mä osaisin ottaa huomioon jokasen tarpeen mikä sillä oli, mä osaisin tehä tästä sen elämän kauneimpiin kuuluvan kokemuksen. Sellasen, jonka sen kauniit mantelitähtisilmät tallentas verkkokalvoilleen iäisyydeks. Oli niin kivuliasta antaa tän tilaisuuden mennä, mutta se oli parasta. Ekan kosketuksen kuulu olla täydellinen, sitä ei saanu pilata mikään. Mun oli siis tyydyttävä puristamaan sitä pirullista nahkatakkia ja pitää kiinni niistä nautinnollisista “maistiaisista“, joita mä olin prinssiltäni saanu.

Basson särähdys. Se kantautu mun korviin yllättäen ja sai mut hätkähtämään yllättyneenä. Mä katoin hämmentyneenä Billiä, kun se murahti manauksia hampaidensa välistä ja kopeloi kännykkänsä penkiltä korvalleen. “No mikä ny?” se ärähti paljastaen selkeesti turhautuneisuutensa. Mä naurahdin, en ainakaan ollu ainoo jota potutti jättää leikki kesken, mut soittajan elinikää pidentääkseni mä vedin Billin kainalooni. Se värähti tuntiessaan mun kosketuksen ja katto mua yllättyneenä, hämmentyneenä ja ihan ku olis odottanu mun käyvän kimppuunsa, mut mä vaan kohautin olkiani ja silittelin sen mustia rastoja. Se piteli lamaantuneen olosena kännykkää korvallaan, ei näyttäny ees muistavan sitä. Mä hymähdin ja hipaisin kevyesti sen rannetta kuiskaten samalla sen korvaan. “Sun kannattais puhuu siihen, tyyppi luulee sun muuten kuolleen pois kokonaan.” Bill hätkähti, nyökkäs päätään ja alko sit taas puhua puhelimeensa. Mä istuin vieressä hiljaa kuuntelemassa ja silittelemässä sen rastoja ja olkapäitä, ajattelematta mitään.

“Oota, toistatko mitä sanoit? Mä en kuullu… Ai, okei. Monelta te haluutte?… Mä koitan, katotaan millo Tom saa mut heitettyy sinne… No se ny ei kuulu sulle pätkääkään, herra on hyvä ja pitää turpansa kiinni. Moro.” Bill sulki luurinsa ja huokas hiljaa, alistuneen kuulosena. Mä kiristin välittömästi, refleksinomaisesti otettani sen ympäriltä, mä halusin sen tietävän varmasti mun olevan paikalla ja vieressä. Mä sain sen huulille nouseen kauniin hymyn, se paino päänsä mun rintaa vasten silmänsä sulkien.

“Geet haluu pitää harkat. Mun on pakko mennä takas kämpille, ne soittaa poliisit mun perään jos mä en oo siällä tunnin sisään.” Billin ääni kuulosti väsyneeltä, se oli haikee ja täynnä kaipuuta. Se ei selkeästi halunnu lähtee, niinku en mäkään. Kumpikin halus jäädä tähän, pysyä ja jakaa ittens toisen kanssa. Mielikuva sai mut värähtämään, mun oli pakko turvautua taas lävärin rauhottavaan voimaan. Livautin kielen hampaiden välistä huuleen, painoin sen ohutta metallirengasta vasten. Heiluttelin sitä korua hetken, oikeelle ja vasemmalle, mietiskelin sitä vähän hölmöö tunnetta jonka liike aiheutti. Ihan ku joku olis kieritelly vähän milliä paksumpaa rautanaulaa huulten välissä. Aika naurettava tunne, mut sillä oli voima rentouttaa.

“Jospa mä sit heitän sut kotiin”, mä kuiskasin Billin korvaan. Se värähti ilmavirran kutittaessa korvansa ihoa ja nyökytti päätään. Se käperty vielä hetkeks mun kainalooni, laski ohuet ja pehmeet sormensa mun rintakehälle. Niiden hento edestakainen silitys sai mut vavahtaan mielihyvästä, se tuntu niin taivaalliselta. Mä todella halusin jäädä tähän, mä halusin olla mun ensimmäisen oikeen rakkauden kanssa ja rakastaa sitä. Sen mä tosin pystyin tekeen ilman yksityisyyttäkin, mut se oli kunnolla spesiaalia vaan sillon ku me oltiin kaksin. Huokasten mä painoin poskeni Billin päälaelle ja suljin silmäni, tunteakseni hetken aikaa vaan ja ainoostaan sen vierelläni.

*

Kymmenen minuutin kuluttua me istuttiin vierekkäin etupenkeillä. Bill nojas penkkinsä selkänojaan apaattisena, sitä näki selvästi millasta passiivista vastarintakamppailua se nyt kävi sielussaan. Se niin halus jäädä, olla menemättä minnekään. Mä tunsin sisälläni karvasta luopumisen tuskaa, se riipi mua kappalaleiksi ja koitti tuhota mut. Mä olin hemmetin ilonen siitä et mulla oli auto ajettavanani, mun ei tarvinnu vaan istuu siinä kärsimässä. Mut samalla mä itkin sisälläni sitä et Bill ei voinu tehä mitään, se saatto vaan istuu ja koittaa kanavoida raastavaa tuskaansa maisemiin, jotka mateli ohi. Kirjamellisesti mateli, mä pitkitin meidän yhessäoloa, mä taistelin aikaa vastaan. Mä en suostunu antamaan sille periksi, perhana soikoon, mä ajoin kahtakymppiä täysin autiolla mettätiellä. Mä taistelin maailmankaikkeutta vastaan yllättäen ja ensisilmäyksellä iskeneen rakkauteni tähden, mä en luovuttanut silmäterääni. Hitto vie, Bill pysy mun luona niin kauan ku mahollista.

Ohikiitävän kahdenkymmenen minuutin kuluttua mä käänsin ajopelin moottoritielle katkerana. Mun taidokas ja ennätyksellisen säntillinen kahdenkympin tuntivauhti joutu väistymään ilkeämielisen satasen tieltä, mä jouduin ottamaan huomioon kaikki muutkin. Hampaita kiristellen mä painoin kaasua pohjaan, suoden haikeen katseen vieressäni istuvaan surun murtamaan maailman uhrautuvaisimpaan enkeliin. Okei, joku olis jo voinu pitää mun kuvausta liiotteluna, mut sitä se oli. Bill oli surullinen, ei ihan sen murtama sentään, mutta surullinen. Mutta enkeli se oli, ehdottomasti. Mun oma pieni, sulonen, hento, miehuutensa loistossa hehkuva enkelini. Surullisena ja haikeena mun vieressä, ihan ku olis ollu menossa vastaanottamaan viimestä tuomiotaan. Äkilline vihantunne kuohahti mun sisällä, jos ykskin yrittäisi tuomita mun sydämeeni tiensä löytäneen komistuksen… Se tyyppi olis viidessä sekunnissa vainaa. Niin totta ku mun nimi oli Frenzen.

Silmänräpäys ja mä käänsin auton kerrostalon pihaan. Siltä se tuntu, matkaa oli tullu kuluneeks kellon mukaan viistoista minuuttia, ja silti se tuntu niin viheliäiseltä, hirveeltä, tuskalliselta. Mä annoin pyörien kuljettaa meidät takapihalle muiden autojen sekaan. Mä annoin moottorin sammua ja lakata jymisemästä pehmeää, turvallista kehräämistään, mä annoin sormieni vääntää avainta virta-aukossa ja irrottaa sen. Pakotin katseeni kohtaamaan Billin, mä pakottauduin näkemään mun rakkauteni kaipuun. Siinä se istu, käsi turvavyön soljella, miettien saisko painettua napin alas ittensä vapauttaakseen ja poistuakseen autosta. Se oli edelleen apaattisen näkönen, se näytti sulkeutuneen itteensä. Se ei halunnu mennä, sen tuska saatto olla vielä suurempaa ku mun. Enhän mä voinu tietää, millasta kamppailua se päänsä sisässä kävi, katuiko se jotakin, halusko se kelata aikaa taaksepäin tehäkseen jotakin toisin. Mun huulilta pääs raskas huokasu ja mä avasin Billin vyön, kiepautin käteni sen ympärille ja vedin syliini ennen ku se ehti reagoida mitenkään.

“Bill, mä oon siinä seinän takana koko ajan. Sä voit tulla mun kämppään missä vaiheessa tahansa, mun ovet on aina auki sulle. Mä hommaan sulle avaimet, kuhan pääsen teettään niitä enemmän”, mä lupasin silitellen miehenalun poskea. Bill tuijotteli mua edelleen apaattisena, tavallaan hämärtyneenä. Ihan ku se ei ois eläny enää muuten ku omissa ajatuksissaan. Mä pelästyin ajatusta, vedin sen tiukemmin itteeni vasten estääkseni sitä karkaamasta minnekään. Tai “karkaamasta”, mä en halunnu sen eksyvän mieleensä. Ilman mua. Se ei saanu hävitä, mä en enää selviäis ilman sitä. Se oli pysyvä osa mua, mä en ollu mä jollei mulla ollu sitä luonani.

“Tuu mukaan”, poissaoleva ääni kuiskas. Mä katoin Billiä hetken hiljaa, yllättyneenä siitä et se puhu. Musta oli jotenkin tuntunu, ettei se sais ääntäkään ulos, mut mä näköjään olin väärässä. “Haluutsä? Oikeesti? Antaako ne kaks mun tulla?” mä päästin kysymystulvan suustani ulos. Bill nyökytteli vaan, se katto mua vakavana ku joku olis just kuollu. Se oli todellakin tosissaan. “Haluan. Sun pitää tulla mukaan, mä en kestä olla tuolla ilman sua.” Mä imeskelin hetken huultani, mä mietin miten ne kaks ottais mut vastaan, mut päädyin lopulta siihen ettei sil olis väliä. Ne kaks ei vois tulla mun väliin, mua ei sais irti enkelistäni. Mä kuuluin sille, mä tekisin kaiken mitä se ikinä vaan pyytäis.

“Mä tuun. Mä haluun kuulla sun laulavan”, mä myhähdin. Billin kasvoille nous hymy, mun sydän tuntu pysähtyvän siinä. Niin valloittava, niin kaunis, niin taivaallinen. Ja kuitenkaan mä en saanut ottaa sitä nyt. Jos ihmisillä ei ollu jotakin meitä kahta vastaan, sit maailmalla oli. Universumilla, olemassa olevalla ja olemassa olemattomalla. Perkules. Mutta mä taistelisin vastaan, mä hankkisin itelleni pysyvän ja ikuisen paikan onneni viereltä, enkä lähtis siitä koskaan. Kuolemallakin olis melkonen homma, jos se yrittäisi mut Billistä erottaa.

Äkkiä mä sain ajatuksen, joka sai mun huulille nouseen pienen hymyn. Mä katoin Billin ruskeita silmiä, tutkailin niitä kun niihin nous pieni hämmennys mun ilmeen aiheuttamana. “Mikä ny?” se kysy hämillään. Mä virnistin ja nostin vasemman käden etusormen sen kulmalle, silittelin mietteissäni kaksosasta korua siinä. “Sitä vaan”, mä sanoin, “et mä voisin tulla soitteleen teiän puolelle. Teillä ei mun käsittääkseni oo kitaristia?” Tästä vois tulla jotakin todella, todella kivaa, mä hymisin mielessäni.

BILL

Se tuijotti mua hymyillen, idean saaneena. Silmät loistaen, katso mua, ihan, niinku ois just sattunu jotain niin ihanaa. Sen suklaasilmät katso mua. Osasko se soittaa kitaraa? Miks se kysy tollasta? Ei, ei meillä ollu kitaristia, mutta... Osasko Tom todellaki soittaa kitaraa? Mä purin huultani sisääpäin ja katsoin Tomia kurtistaen lävistettyä kulmaani sen verran, että se painautu just ja just mun silmän päälle pienesti. "E-ei oo?" sanoin, vastasin oikeastaan kysymyksen muodossa. Aikoko se kysyä sitä, mitä mä aattelin? Sen ilme kirkastu entisestään, ja se kohotti vielä uudestaan kulmiaan. Sen kirkkaat silmät katso mua hymyillen suupielet korvissa. Mä en voinu ku olla ilonen näylle, mun rakkain hymyilemässä täydellisesti mun edessä, alla. Mä naurahdin. "Miks?" Mä kysyin ja se vilkas muhun silmät loistaen. "Mä osaan soittaa kitaraa", se sano, minkä mä kyllä olinki jo arvannu. Se sano sen nii kirkkaasti, puhtaasti hymyillen ja mä pyöräytin silmiäni huvittuneena. "Kiva tieto", mä sanoin ja hymyilin. "Sä voitki sit joskus soittaa mulle", sanoin, hiljaa. Mä en oikein ollu perillä kaikesta, ja olin muutenki tosi sekasin kaiken jälkee. Miks just sillo meidät oli keskeytetty? Just sillon, ku mun unelma oli käymässä toteen. Georg kyl sais kuulla siitä pitkään. Mite se oli just sillon onnistunu soittaa. Just sillon. Mä satuin just sillä hetkellä vihaamaan Gegee koko sielustani.

"En mä sitä tarkottanu, mä tarkotin, että mä.." se alotti ja mä hymyilin. Mun kasvoille nous valtava hymy. "Tarkotaks sä, että sä voisit soittaa meidän bändissä?" mä kysyin, innostuneena. Mä jaksoin vihdoin innostuu, pienen lannistuksen jälkeen jostain. Tomin ansiosta. Tom oli unelma. Niin mahtava, prinssini, joka hakee mut sillä ratsullaan, vie tien sivuun ja kertoo rakastavansa mua yli kaiken. Se oli se, mitä mä rakastin, mistä mä pidin, mitä mä halusin. Suklaasilmäinen hopparinalku, joka oli vaan mulle. Kukapa ei haluis? Kelle ei kelpais? Kylläpä varmaan kaikille. "Sitä mä tarkotin", se sano, katso mua palaen innosta. Se ilmeisesti halus sitä paljon. Halus mun laulavan. Antaa kitaransa äänen sulautuu mun lauluun, ja toisin päin. Ihanaa. Kyl mäki halusin. Kertoa laulun avulla toiselle, miten paljon sitä rakastaa, rakkauslaululla joka kertoo rakkaudesta ensisilmäyksellä. Rakkaudesta, joka alko nopeesti, mutta ei loppunu. Mun hymy nousi asteen korkeemmaks mun suulla ja mä hymyilin mahdottoman leveesti, niin, että mun suupieletki alko puutuun. Mä en vaan saanu mun hymyy tasattuu. Se oli ihanaa. Tom, mä ja Geet. Unelma, bändi.

Mä vetäydyin vähän kauemmas Tomista, nähdäkseni sen täydelliset kasvot. Se pyöritteli huulikoruaan, hymyillen todella leveää hymyä niin, että sen vitivalkoset hampaat paisto huulien lomasta ihanasti. Se oli kohottanu molempia kulmiaan, näyttäen niin vielä ilosemmalta. Yllättyneeltäkin. Se tuijotti mua, ja mä tuijotin sitä, silmä silmästä. Sen kirkkaista, ruskeista karkkisilmistä paisto valon avulla ilo. Ne loisti ihanasti, kirkkaasti. Sen ruskeet rastat laskeutu sen olkapäille kauniisti, muutama olkapäitten edessä, muutama selän ja penkin välissä. Mä huokasin. Tuskin Gustav tai Georg ois ikinä hyväksyny Tomin ideaa. Ne piti meidän järjestelmää täydellisenä. Kaikki oli niin täydellistä niiden mielestä, että ykski uus ja turha liike pilais kaiken. Tom ei ollu turha. Ei, ei. Tom oli mun, ei turha. Mun prinssini. Ihana... Mun? Oliko se muka niin ilmiselvää. Rakkaus ensisilmäyksellä oli elokuvamainen tunne. Se, että se tapahtu niin täydellisesti, oli suoraan jostain elokuvasta. Elokuvat loppuu onnellisesti, niissä on juoni, mitä elämässä ei pitäis olla. Vai... oliko sittenki?

Kaikissa ajatuksissani, mä siirryin pois Tomin sylistä viereiselle penkille. Tom vilkaisi mua hymyillen edelleen. Miten se pystyi hymyileen koko ajan? Oliko se muka koko ajan niin onnellinen? Mun prinssi.. Ähh, mun piti poistaa ajatukseni, siirtää ne bändiin, kaikkeen siihen, mitä oli tulossa. Mahtavaa. Jos Tom osais soittaa kitaraa... Mahtavaa. Mä hymyilin ja avasin auton oven, astuakseni ulos, kun Tom avasi ovensa juuri ennen mua. Se astu ripeästi ulos ja sulki oven hiljaa perässään. Mä nousin ulos autosta ja suljin oven mahdollisimman varovasti. Isot äänet ei ollu mun mieleen. Pamahdukset, kolahdukset ja kaikki vastaavat sai mut vaan hermostumaan, ei onnelliseks. Jotkuhan tykkäs niistä.. Esimerkiks Gustav. Sen tapa herättää mut oli vaan niin inhottava. Se lättäs kätensä yhteen mun nenän eestä. Pakkohan siihen on herätä, ei siinä muutakaan voi. Pudistelin itteni hereille ajatuksistani. Tom oli varmaan huomannu mun poissaolevaisuuteni ja naurahti. "Mennää", sanoin ja lähdin kävelemään kohti Tomia. Tom nyökkäs, ja ootti, että mä olin sen vieressä, kunnes lähti kävelee mun kanssa samaa tahtii. Vasen, oikee, vasen, oikee. Mä seurasin, kun meidän askeleet meni samaa tahtia eteenpäin, jokanen askel samaan aikaan. Hymyilin itselleni. Mä osasin toki nauttia pienistäkin asioista.

Mä olin kulkenu sen kerrostalon piha-alueen läpi vähän liianki monesti. Se oli niin tuttu, jokanen askel, minkä astuin osasin oikeestaan ulkoo ja jokanen askel oli astuttu tuhannen kerran aikasemminki. Muutamilla erilaisilla kengillä oli kuljettu neki askeleet. Mahtavaa, ei kyllä ennen niin ihanan seuran kanssa. Ei ennen, ei Tomin. Me käveltiin samaa tahtia kohti vaaleen kerrostalon kookasta ulko-ovee, joka läheni askel askeleella huimaa vauhtia. Mä mietin sanoja, joilla esittää vihani Georgelle. Vihaan sitä. 'Vihaan sua' vai 'Sä oot niin inhottava'. Mun oli pakko kertoo se jotenki. Se oli onnistunu murskaan mun unelmat suoraan mun nenän edestä. Ähh, paras sanoa suoraan sille, että se pilas ihanan hetken. Mä hommaisin niille lapsenvahdin. Sitähän ne oliki. Kaks pikkupoikaa, jotka tarvi jonku vahtii tekemisiään, koska ei muuten osaa käyttäytyy kunnolla. Joku oikein halpa. Se määräis niille tietyt ajat, millon soittaa ja millon ei, ettei tällasta tapahtuis enää koskaan.

Me saavuttiin sille lasiovelle, joka hehku auringonvalon osuessa sen kuvioihin. Tom, herrasmiehenä avas mulle oven, ja mä astuin sisään, kumartaen pienesti. Tom naurahti, ja pörrötti nopeesti mun hiuksia. Se ois huomattavasti käyny helpommin, jos mä oisin ollu jätkää lyhyempi, mutta empä ollut, enkä tuu olemaan. Pari senttiä sinne tai tänne ei haittaa mitään. Mä vilkasin Tomiin, joka astu sisään sen kerrostalon alimpaan kerrokseen. Se laitto oven meneen ittestään kiinni, siinä oli nimittäin joku mekanismi, jonka ansiosta se meni itestään hiljalleen kiinni. Me käveltiin nopeesti hissille, joka oli varattu just sillä hetkellä. Melkein ainahan se, oli se sentään iso talo, johon oli varattu vaan yks, mahtava hissi joka reistaili ja oli epäkunnossa vähän liiankin usein. Kyllä portaat kymmenenteen kerrokseenki oli tullu tutuks, kieltämättä. Hissistä kuulu hurinaa, kun sen sivulla oleva 'VARATTU' -teksti lopetti välkkymisen sen merkiks, että sen sisässä ollu henkilö oli astunu sieltä ulos. Tom paino nappia, mistä se lähti tuleen alaspäin, samaan aikaan mun kaa, ja meidän sormet koski toisiinsa. Me molemmat naurahdettiin ja vilkastiin toisiimme.

Hissi kilahti taas sen merkiks, että me voitais astuu sisään ja jatkaa matkaamme kohti ylintä kerrosta. Vuorostani mä otin herrasmiehen roolin ja avasin oven Tomille. Tom hymyili ja naurahti, astuen kuitenki sitten sisään hissiin. Mä astuin sisään hissiin Tomin perässä ja vedin harmaan oven kii perässäni. Mä asetuin vasten hissin peräseinää, kun kaikki muistot aikasemmasta palas mun mieleeni. Mä olin siinä, samassa kohassa kysyny Tomilta, mitä se tuns mua kohtaan. Muutama minuutti sen jälkeen me suudeltiinki. Mä hymyilin itsekseni, ajatuksilleni, kun Tom taas vuorostaan teki työn ja paino ylimmän kerroksen nappia. Hissi hurahti käyntiin ja lähti viemään meitä kohti kymmenettä kerrosta. Mä katselin, miten hissin oven ikkuna-aukosta näky ohi vilistävät kerrokset, ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs... kaikki aina kymmenenteen asti.

Hissi kilahti jälleen, ja sit se avas ovensa ja päästi meidät kymmenennen kerroksen käytävään. Mä astuin ensin ulos, ja vuorostani mä tein työn, avasin oven Tomille. Tom astu ulos mun perässä ja mä annoin oven sulkeutua. Se sulkeutu, ja sit heti se lähti suoraan alas, kuten yleensäkkin. Iso talo, näin ollen paljon asukkaita ja paljon hissin käyttäjiä. Tom katseli hetken ympärilleen, ilmeisesti etsi mun asuntoa. Mä naurahdin ja osoitin sormellani keskimmäistä ovista. Meidän kämppä. Se nyökkäs, ymmärtämisen merkiks ja hymyili. Mä kiersin meidän ovelle ja kaivoin avaimen taskustani. Mä työnsin sen oven lukkoon, käänsin hennosti, ja painoin kahvaa. Se naksahti hiljaa, ja mä vedin sen varovasti auki. Gustav varmaan heräs uniltaan, tai jotain, kun se ponkas meidän eteen ja katsahti Tomia ja heti perään mua. Gege tuli paikalle keittiöstä ja jäi tuijottaan meitä. Tom oli just ennen, ku olin avannu oven, saanu kierrettyy toisen kätensä mun lantiolle. Gustav vilkas välillä Tomin kättä, Tomia, mua ja sitte ovea. Mä hymyilin itsekseni. Gege tuijotti meitä vähintäänki yhtä hämillään, ku toinen kahdesta, välillä Tomin kättä, välillä mua ja välillä Tomia. Me astuttiin Tomin kaa kunnolla sisään ja suljettiin ovi takaamme. Georg kohotteli kulmiaan ja tuijotti meitä. Mä tuhahdin itsekseni, ja naurahdin.

"Mitä sä, te, sä, toi...?" Georg kysy tuijottaen meitä. Tom tajusi mitä se meinas ja veti kätensä nopeesti pois mun lanteelta, punastuen kevyesti kasvoilta. "Mitä toi oli?" Gustav kysäisi ja vilkaisi vuoronperään meitä molempia, alottaen musta. Mä pudistin päätäni nopeesti, ja jätkät tajus heti, mitä tarkotin ja jätti meidät rauhaan kysymyksiltään. Mä naurahdin ja Tom huokas helpotuksesta. Seki naurahti. Mä vilkasin Tomiin, joka tajus mun katseen lomasta pienen kysymyksen, ja nyökkäs, antaen luvan. Mä käänsin katseeni kahteen miehenalkuun, jotka katto mua, kohottaen kulmiaan samaan aikaan. "Niin, muute, tässä on Tom, Tom Frenzen, meidän uus kitaristi", esittelin ja näytin käsilläni Tomia. Georgen suu aukes ammolleen. "Uus? Kitaristi?" se kysy. "Uus, uus kitaristi."

 

Muah.

Mä kärvistelin murtuneiden halujeni keskellä. Voi miksi, miksi maailman piti olla näin julma? Miks jostakin piti ilmaantua häiriötekijöitä just sillon, ku kaikki oli täydellistä? Mä ja Bill, täysin kaksin, esteenä ainoostaan hämmennys ja pieni pelko, mutta kumpikin helposti voitettavissa. Ja tietty se, et kaikesta Billin käytöksestä päätellen se oli neitsyt, mut se teki tästä tilanteesta mun mielestä vaan entistä spesiaalimman. Mä osaisin ottaa huomioon jokasen tarpeen mikä sillä oli, mä osaisin tehä tästä sen elämän kauneimpiin kuuluvan kokemuksen. Sellasen, jonka sen kauniit mantelitähtisilmät tallentas verkkokalvoilleen iäisyydeks. Oli niin kivuliasta antaa tän tilaisuuden mennä, mutta se oli parasta. Ekan kosketuksen kuulu olla täydellinen, sitä ei saanu pilata mikään. Mun oli siis tyydyttävä puristamaan sitä pirullista nahkatakkia ja pitää kiinni niistä nautinnollisista “maistiaisista“, joita mä olin prinssiltäni saanu.

Basson särähdys. Se kantautu mun korviin yllättäen ja sai mut hätkähtämään yllättyneenä. Mä katoin hämmentyneenä Billiä, kun se murahti manauksia hampaidensa välistä ja kopeloi kännykkänsä penkiltä korvalleen. “No mikä ny?” se ärähti paljastaen selkeesti turhautuneisuutensa. Mä naurahdin, en ainakaan ollu ainoo jota potutti jättää leikki kesken, mut soittajan elinikää pidentääkseni mä vedin Billin kainalooni. Se värähti tuntiessaan mun kosketuksen ja katto mua yllättyneenä, hämmentyneenä ja ihan ku olis odottanu mun käyvän kimppuunsa, mut mä vaan kohautin olkiani ja silittelin sen mustia rastoja. Se piteli lamaantuneen olosena kännykkää korvallaan, ei näyttäny ees muistavan sitä. Mä hymähdin ja hipaisin kevyesti sen rannetta kuiskaten samalla sen korvaan. “Sun kannattais puhuu siihen, tyyppi luulee sun muuten kuolleen pois kokonaan.” Bill hätkähti, nyökkäs päätään ja alko sit taas puhua puhelimeensa. Mä istuin vieressä hiljaa kuuntelemassa ja silittelemässä sen rastoja ja olkapäitä, ajattelematta mitään.

“Oota, toistatko mitä sanoit? Mä en kuullu… Ai, okei. Monelta te haluutte?… Mä koitan, katotaan millo Tom saa mut heitettyy sinne… No se ny ei kuulu sulle pätkääkään, herra on hyvä ja pitää turpansa kiinni. Moro.” Bill sulki luurinsa ja huokas hiljaa, alistuneen kuulosena. Mä kiristin välittömästi, refleksinomaisesti otettani sen ympäriltä, mä halusin sen tietävän varmasti mun olevan paikalla ja vieressä. Mä sain sen huulille nouseen kauniin hymyn, se paino päänsä mun rintaa vasten silmänsä sulkien.

“Geet haluu pitää harkat. Mun on pakko mennä takas kämpille, ne soittaa poliisit mun perään jos mä en oo siällä tunnin sisään.” Billin ääni kuulosti väsyneeltä, se oli haikee ja täynnä kaipuuta. Se ei selkeästi halunnu lähtee, niinku en mäkään. Kumpikin halus jäädä tähän, pysyä ja jakaa ittens toisen kanssa. Mielikuva sai mut värähtämään, mun oli pakko turvautua taas lävärin rauhottavaan voimaan. Livautin kielen hampaiden välistä huuleen, painoin sen ohutta metallirengasta vasten. Heiluttelin sitä korua hetken, oikeelle ja vasemmalle, mietiskelin sitä vähän hölmöö tunnetta jonka liike aiheutti. Ihan ku joku olis kieritelly vähän milliä paksumpaa rautanaulaa huulten välissä. Aika naurettava tunne, mut sillä oli voima rentouttaa.

“Jospa mä sit heitän sut kotiin”, mä kuiskasin Billin korvaan. Se värähti ilmavirran kutittaessa korvansa ihoa ja nyökytti päätään. Se käperty vielä hetkeks mun kainalooni, laski ohuet ja pehmeet sormensa mun rintakehälle. Niiden hento edestakainen silitys sai mut vavahtaan mielihyvästä, se tuntu niin taivaalliselta. Mä todella halusin jäädä tähän, mä halusin olla mun ensimmäisen oikeen rakkauden kanssa ja rakastaa sitä. Sen mä tosin pystyin tekeen ilman yksityisyyttäkin, mut se oli kunnolla spesiaalia vaan sillon ku me oltiin kaksin. Huokasten mä painoin poskeni Billin päälaelle ja suljin silmäni, tunteakseni hetken aikaa vaan ja ainoostaan sen vierelläni.

*

Kymmenen minuutin kuluttua me istuttiin vierekkäin etupenkeillä. Bill nojas penkkinsä selkänojaan apaattisena, sitä näki selvästi millasta passiivista vastarintakamppailua se nyt kävi sielussaan. Se niin halus jäädä, olla menemättä minnekään. Mä tunsin sisälläni karvasta luopumisen tuskaa, se riipi mua kappalaleiksi ja koitti tuhota mut. Mä olin hemmetin ilonen siitä et mulla oli auto ajettavanani, mun ei tarvinnu vaan istuu siinä kärsimässä. Mut samalla mä itkin sisälläni sitä et Bill ei voinu tehä mitään, se saatto vaan istuu ja koittaa kanavoida raastavaa tuskaansa maisemiin, jotka mateli ohi. Kirjamellisesti mateli, mä pitkitin meidän yhessäoloa, mä taistelin aikaa vastaan. Mä en suostunu antamaan sille periksi, perhana soikoon, mä ajoin kahtakymppiä täysin autiolla mettätiellä. Mä taistelin maailmankaikkeutta vastaan yllättäen ja ensisilmäyksellä iskeneen rakkauteni tähden, mä en luovuttanut silmäterääni. Hitto vie, Bill pysy mun luona niin kauan ku mahollista.

Ohikiitävän kahdenkymmenen minuutin kuluttua mä käänsin ajopelin moottoritielle katkerana. Mun taidokas ja ennätyksellisen säntillinen kahdenkympin tuntivauhti joutu väistymään ilkeämielisen satasen tieltä, mä jouduin ottamaan huomioon kaikki muutkin. Hampaita kiristellen mä painoin kaasua pohjaan, suoden haikeen katseen vieressäni istuvaan surun murtamaan maailman uhrautuvaisimpaan enkeliin. Okei, joku olis jo voinu pitää mun kuvausta liiotteluna, mut sitä se oli. Bill oli surullinen, ei ihan sen murtama sentään, mutta surullinen. Mutta enkeli se oli, ehdottomasti. Mun oma pieni, sulonen, hento, miehuutensa loistossa hehkuva enkelini. Surullisena ja haikeena mun vieressä, ihan ku olis ollu menossa vastaanottamaan viimestä tuomiotaan. Äkilline vihantunne kuohahti mun sisällä, jos ykskin yrittäisi tuomita mun sydämeeni tiensä löytäneen komistuksen… Se tyyppi olis viidessä sekunnissa vainaa. Niin totta ku mun nimi oli Frenzen.

Silmänräpäys ja mä käänsin auton kerrostalon pihaan. Siltä se tuntu, matkaa oli tullu kuluneeks kellon mukaan viistoista minuuttia, ja silti se tuntu niin viheliäiseltä, hirveeltä, tuskalliselta. Mä annoin pyörien kuljettaa meidät takapihalle muiden autojen sekaan. Mä annoin moottorin sammua ja lakata jymisemästä pehmeää, turvallista kehräämistään, mä annoin sormieni vääntää avainta virta-aukossa ja irrottaa sen. Pakotin katseeni kohtaamaan Billin, mä pakottauduin näkemään mun rakkauteni kaipuun. Siinä se istu, käsi turvavyön soljella, miettien saisko painettua napin alas ittensä vapauttaakseen ja poistuakseen autosta. Se oli edelleen apaattisen näkönen, se näytti sulkeutuneen itteensä. Se ei halunnu mennä, sen tuska saatto olla vielä suurempaa ku mun. Enhän mä voinu tietää, millasta kamppailua se päänsä sisässä kävi, katuiko se jotakin, halusko se kelata aikaa taaksepäin tehäkseen jotakin toisin. Mun huulilta pääs raskas huokasu ja mä avasin Billin vyön, kiepautin käteni sen ympärille ja vedin syliini ennen ku se ehti reagoida mitenkään.

“Bill, mä oon siinä seinän takana koko ajan. Sä voit tulla mun kämppään missä vaiheessa tahansa, mun ovet on aina auki sulle. Mä hommaan sulle avaimet, kuhan pääsen teettään niitä enemmän”, mä lupasin silitellen miehenalun poskea. Bill tuijotteli mua edelleen apaattisena, tavallaan hämärtyneenä. Ihan ku se ei ois eläny enää muuten ku omissa ajatuksissaan. Mä pelästyin ajatusta, vedin sen tiukemmin itteeni vasten estääkseni sitä karkaamasta minnekään. Tai “karkaamasta”, mä en halunnu sen eksyvän mieleensä. Ilman mua. Se ei saanu hävitä, mä en enää selviäis ilman sitä. Se oli pysyvä osa mua, mä en ollu mä jollei mulla ollu sitä luonani.

“Tuu mukaan”, poissaoleva ääni kuiskas. Mä katoin Billiä hetken hiljaa, yllättyneenä siitä et se puhu. Musta oli jotenkin tuntunu, ettei se sais ääntäkään ulos, mut mä näköjään olin väärässä. “Haluutsä? Oikeesti? Antaako ne kaks mun tulla?” mä päästin kysymystulvan suustani ulos. Bill nyökytteli vaan, se katto mua vakavana ku joku olis just kuollu. Se oli todellakin tosissaan. “Haluan. Sun pitää tulla mukaan, mä en kestä olla tuolla ilman sua.” Mä imeskelin hetken huultani, mä mietin miten ne kaks ottais mut vastaan, mut päädyin lopulta siihen ettei sil olis väliä. Ne kaks ei vois tulla mun väliin, mua ei sais irti enkelistäni. Mä kuuluin sille, mä tekisin kaiken mitä se ikinä vaan pyytäis.

“Mä tuun. Mä haluun kuulla sun laulavan”, mä myhähdin. Billin kasvoille nous hymy, mun sydän tuntu pysähtyvän siinä. Niin valloittava, niin kaunis, niin taivaallinen. Ja kuitenkaan mä en saanut ottaa sitä nyt. Jos ihmisillä ei ollu jotakin meitä kahta vastaan, sit maailmalla oli. Universumilla, olemassa olevalla ja olemassa olemattomalla. Perkules. Mutta mä taistelisin vastaan, mä hankkisin itelleni pysyvän ja ikuisen paikan onneni viereltä, enkä lähtis siitä koskaan. Kuolemallakin olis melkonen homma, jos se yrittäisi mut Billistä erottaa.

Äkkiä mä sain ajatuksen, joka sai mun huulille nouseen pienen hymyn. Mä katoin Billin ruskeita silmiä, tutkailin niitä kun niihin nous pieni hämmennys mun ilmeen aiheuttamana. “Mikä ny?” se kysy hämillään. Mä virnistin ja nostin vasemman käden etusormen sen kulmalle, silittelin mietteissäni kaksosasta korua siinä. “Sitä vaan”, mä sanoin, “et mä voisin tulla soitteleen teiän puolelle. Teillä ei mun käsittääkseni oo kitaristia?” Tästä vois tulla jotakin todella, todella kivaa, mä hymisin mielessäni.

 

Teknisien ongelmien takia taas....

TOM

Vittü. Se oli Emily. Mun serkku. Ja se oli aivan selvästi melkosen pahasti järkyttyny siitä, et mä tein tämmöistä. Mulle tuli lapsellinen halu hypätä penkin selkänojan yli piiloon, muuttaa äkkii ulkonäkööni tai jotaki. Mitä tahansa, et mun ei tarvittis kohdata tota järkyttynyttä katsetta. Mä irrotin otteeni Billistä, suoden sille kuitenkin lempeen katseen, eihän tää sen vika ollu. Ite olin niin varomaton. Mä nostin sen varovasti, saaden sen näyttään suhteellisen viattomalta pois mun sylistä ja asetin penkilleen, se näytti aika järkyttyneeltä ittekin.

“Tom, kuka se on?” se kysy hämillään. Mä vilkaisin serkkuun hätäisesti ja potkasin varovasti oven auki, et pääsin ulos.
“Se on mun serkku Emily. Se on vaan vähän järkyttyny, et mä teen tämmöstä, se kun luulee olevansa suvun ainoo omaan sukupuoleensa kiinnostunut edustaja…” mä selitin vaimeasti ja väläytin Billille nopeen hymyn. “Mä selitän sille nopeesti, ei se tätä mitenkää pahana pidä.”

Mä nousin ylös autosta paukauttaen oven kii takanani ja astelin rennosti, kädet taskuissa Emilyn autolle. Se pomppas sieltä ulos ja asteli vastaan tuijottaen mua silmät järkytyksestä lautasina.
“Tom, mitä helv..? Sä?” se älähti. Mä nostin tyynnyttelevästi käteni ylös ja pysähyin naisen eteen, hymyilin sille mahollisimman rentona.
“Hei, rauhas ny vaan. Se on se Bill josta mä kerroin. Et kai sä luullu, et mä puhuisin siitä siihen sävyyn jos mulla ei olis ollu jotaki vihjattavaa?” kysyin lippiksen lippaa korjaten. Emily katto mua hetken miettiväisenä ja kurkotti sitte kaulaansa mun olan yli, se kun oli mua vähän lyhyempi, ja katto sisään mun autoon.

“Vai Bill…” se mumisi hiljaa. Mä katoin odottavaisena ruskeita silmiä, joiden yllä tummanruskeet kulmat pysyi tiukasti suorina, kun se arvosteli mun aarrettani mielessään. Mä tuijotin sitä hiljasena, tutkailin sen ulkonäköö. Se ei ollu muuttunu sit yhtään, edelleen samat tumman suklaanruskeet lapoihin yltävät hiukset, suora otsis ja vaatteet oli mitä oli. Avonainen tummansininen paita, sen päällä hieman sen hiusten sävyä vaaleempi nahkatakki, valkoset pillifarkut ja jalassa tummanruskeet nilkkurit. Rehellisesti sanottuna mä olin aina pitäny Emilyy vähän tyrkkynä, mut eipä se sitä näyttäny haittaavan.

“Ei se kyl pahalta sulle näytä”, Emily sano havahduttaen mut ajatuksistani. Mä katoin sitä hiljasena, kätkien sisälleni voitonriemusen tunteen. Serkku katto mua takas lämpimästi hymyillen.
“No, saanks mä jotenki tutustuu tähän Billiin, vai pitääkö mun odottaa vähän vähemmän intiimiä hetkeä?” se kysy heläyttäen kirkkaan naurunsa ilmoille. Mä virnistin ja kohautin olkiini.
“Jos se haluu. Mut missäs Emma on?”
“Autossa. Ja luojan kiitos takapenkillä, vaik mä oon suvaitsevaine äiti en mä haluu tyttöni kattovan hömöpörnöö”, Emily sano ja kiepsahti ympäri, ilmeisesti hakeen tyttöö. Mä hymyilin tyytyväisenä ja käännyin ite ympäri, hakeen Billiä.

“Mikä ny?” mun himottava mustarastainen jumalani kysy heti ku avasin sen oven. Mä pudistin päätäni hymyillen ja vinkkasin sille silmääni auttaen sen samalla ylös autosta.
“Mä haluunkin esitellä sut Emilylle ja mun kummitytölle Emmalle tässä välittömästi. Sen ei tarvii jännittää, se on lesbo ite”, selitin ja tartuin nuorukaista kädest. Sen sormet kietoutu hieman hermostuneen tuntusina mun käden ympärille, kun mä lähin taluttaan sitä Emilyn autolle, missä se nosti Emmaa pois takapenkiltä.

“Rauhassa vaan, se hyväksyy sut automaattisesti”, mä rohkasin ja pörrötin kevyesti sormenpäilläni Billin rastoja. Se hymyili mulle lapsenomaisesti rentona, se ilmeisesti luotti muhun täysin. Ja se jos mikä mulle passas, luottamus oli mulle törkeen tärkee asia.
Me asteltiin käsi kädessä Emilyn autolle just, kun se sai lapsensa pois takapenkiltä. Ja Emmahan ampas heti jalkansa maahan saatuaan mun luo kun nuoli, mä koppasin sen toisella kädelläni syliini saman tien, nauraen sen reimunkiljasulle.

“Tom!” tyttö nauraa lepersi ja laski pehmeen lapsenkätensä mun poskelle. Mä nauroin täyttä kurkkua ja kattelin ruskeita silmiä, jotka tuijotti mua halkeemaisillaan ilosta. Se lapsi oli niin järkyttävän iloinen, se oli aina yhtä sädehtivä ja piristävä. Mä vilkasin pikasesti Emilyy, joka nyökkäs ja käänty Billin puoleen.
“Sä voit pitää ittees melkoisena pakkauksena. Mun serkkujätkää ei ihan kuka tahansa saakaan”, se hymähti virnistäen Billille. Poika katto sitä hetken hiljasena, mut anto sitten vallottavan hymyn nousta kasvoilleen.

“No ei taatusti, toihan on lottovoitto, jota havitellaan kuolemaan saakka”, se ilmaisi tunteensa pikaisesti. Emily kohotti kulmiaan ja vilkaisi muhun ilmeellä “Sä oot vakavissas?” Mä nyökäytin päätäni ja päästin Billin kädestä irti just, kun Emma koitti pyörähtää maahan mun käsivarrelta.
“Sä senki vihulainen, äläs karkaa”, mä toruin leikilläni ja rutistin naurusta kirkuvan tytön rintaani vasten. Bill katto mua haikeena, kun mä vilkasin sitä silmäkulmastani, mä ymmärsin välittömästi mitä se silmillään viestitti. Mä asetin Emman tukevasti oikeen käsivarteni varaan ja kurkotin kuiskaamaan sen korvaan. “Hei, ei se sua korvaa. Mä vaan oon lupautunu oleen sille läsnä.” Bill nyökkäs ja ojensi varovasti kätensä Emmaa kohti, kysyvästi.

“Hei pikkukaveri”, se lausahti pehmeellä äänellä ja silitti kevyesti Emman paksuja ruskeita kiharoita. Emma katto sitä hetken hämillään ja väläytti sitten sädehtivän valkeen hymynsä. Mä hymyilin sille ja sipaisin kevyesti sen nenää, Emilyn seuratessa vieressä nauraen. Emma käänsi katseensa muhun ja tuijotti mun silmiäni hetken, kumartuen sit mun korvan juureen kuiskaamaan “Kuka toi on?”. Sen hengitys kutitti mun korvaa, sai mut irvistään pienesti.
“Se on Bill, haluutko sä sen syliis?” mä kysyin väläyttäen Billille hymyn. Se katto takasin jännittyneenä, se näytti vähän epäilevän. Ehkä siks, et Emma oli todella vilkas lapsi.

“Ei se sua syö”, mä rauhoittelin ja ojensin lapsen Billin syliin, kun tyttö oli ensin nyökänny mulle myöntymisen merkiks. Emily seuras taas liikahtamatta sivusta, kun Bill kieto varovasti kätensä lapsen ympärille, mun käsien häälyessä vieressä valmiina ottaan kiinni jos sen hennot kädet pettäiskin.
“Täähän on kevyt ku mikä”, Bill tokaisi tutkailtuaan Emman kasvoja hetken. Tyttö katto rävähtämättä takasin, se nosti kätensä Billin poskelle ja silitti sitä mietteliäänä. Niin se aina teki, kun tapas jonku uuden, tai vanhan tutun. Se otti toisiin kontaktin silittämällä. Ja hymyilemällä ku pienen pieni ruskeahipiäinen enkelilapsi.

“Tom”, Emma lausahti ja käännähti mua kohti, ojentaen toisen kätensä mun kasvoja kohti. Mä kumarruin vähän lähemmäs sitä, se veti mut poskesta lähelleen ja alko taas supattaa mun korvaan.
“Miks sedällä on musta silmä?” se kysy lapsekkaasti. Mä kuulin Billin naurahtavan, Emma ei oikeen osannu vielä kuiskata kunnolla, vaikka se erittäin hyvin puhuikin jo ikäsekseen. Mä hymyilin ja silitin tytön hiuspehkoa sormillani.
“Bill tykkää kato meikata”, mä vastasin. Mä kummastelin vähän mielessäni, miten lapsi pysty oikeesti noin hyvin tunnistaan, et Bill ei ollu naine. Olis luullu, et se olis heti mieltäny sen naiseks. Mut ei, kai se sit vaan oli mieleltään erikoine, kuten äitinsäkin.

Mun huomio kiinnitty Emilyyn, joka seiso meidän vieressä kädet rinnalle ristittyinä. Se hymyili mulle toisella suupielellään, ikään ku tyytyväisenä. Varmana jostakin. Se ei kuitenkaan paljastanu hymynsä syytä, vaan kysy toista asiaa.
“Tuuttekste huomenna käymään meillä? Vai riittikö sulle tää yks tapaaminen?” serkku kysy ojentaen kätensä Emman luo. Bill luovutti tytön sille varovasti, kattoen tarkkaan ettei se päässy putoomaan. Emma katto mua haikeena, se ei ilmeisestikään tykänny ajatuksesta, et äiti oli jo viemässä sitä pois.

“Jos Billil ei oo mitään vastaan..?” mä totesin, puoliks kysyin Billiltä. Se hymyili aurinkoisesti ja nyökäytti päätään.
“Kyl mä voin tulla, vaik Tom tulee varmasti kyl muutenki”, se väläytti. Mä erotin häivähdyksen katkeruutta sen äänessä, se ei tainnu pitää ajatuksest et menisin ilman sitä.
“Tulkaa vaan molemmat, me ollaan kotona koko päivä. Mä haluun tietää, missä te tapasitte, kerrotte sit huomenna?” Emily kysy kattoen meitä lupaa kysyen. Mä vilkasin Billiin, se nyökäytti taas päätään.
“Me tullaan”, mä tiivistin sen eleen. Emily nyökkäsi, lausahti meille heipat vinkaten mulle silmäänsä ja anto Emman vielä kuristaa mut mä-en-aio-päästää-irti-otteellaan. Mä vääntäydyin irti lapsen otteesta ja kiepautin käteni Billin vyötärölle, väläytin sille hymyn.

“No, jatkettaisko siitä mihin jäätiin?”

BILL

Mä annoin Tomin johdattaa mut autolleen. Se piti mun lanteelta kii, kun me käveltiin hitaasti mutta varmasti kohti meidän takana olevaa kulkupeliä. Mä annoin Tomin tehdä kaiken mitä se halus. Se kävelytti mut sen auton takapenkin oven tienoille ja avas sen auton oven kädenkäänteessä. Sä kääns meidän ympäri niin, et mun selkä oli autoa vasten. Mä helpotin Tomin työtä istumalla auton takapenkille. Tom työns mua pidemmälle auton sisään, istu mun eteen ja veti oven takaansa kiinni. Se virnisti mulle söötisti. Mun oma prinssini. Sen ruskeet silmät loisti mun edessä himoiten varmaan sitä samaa mitä mäkin. Me toivuttiin hyvin säikähyksestä. Auton etuikkunasta tuleva valo loisti mun kirkkaan nahkatakin pinnan kautta kirkkaana suoraan mun silmään. Se ilmiselvästi yritti kiusata mua. "Ilkee takki", mä tokaisin ja sain miehenalun mun edessä virnistämään. Se katso mua himoiten ja siirty lähemmäs mua. "Saanko mä olla ilkee?" Se kysy ja kaato mut makaamaan suoraan niille vaaleenahkasille autonpenkeille. "Riippuu tavasta", mä vastasin ja liu'utin molemmat käteni sen selälle. Se murahti hiljaa ja katso mua silmät palaen himosta.

Se laski kätensä mun nahkatakin hihoille ja lähti liu'utteleen sitä hiljalleen pois mun päältä. Toisaalta ne penkit ei ollu ihan mikään mukavin paikka sille, mutta kyl ne kelpas ku toinen osapuoli oli itse Jumala. Se veti sen takin pois mun päältä ja murahti uudestaan. Se katso mietteliäänä hetken mun T-paitaa johon oli painettu meidän bändin logo. Se pyöritteli päätään mukavasti ja naurahti. "Toi laulaja on tutun näkönen", se sano ja liu'utti toisen kätensä mun T-paidan alle. Sillä oli viileet sormet, ja ne hiplas kivasti mun vatsaa. Käyden aina navan kohdalla, siirtyen sieltä rinnalle ja takas alavatsalle. "Se on meidän bändin logo", mä sanoin ja mun yllä oleva jätkä virnisti. "Bändi?" se kysy ja piirs sydämmen mun vatsalle. Mä nyökkäsin ja siirsin käteni sen hupparin vetoketjulle.

Mä räpeltelin sen vetoketjua, kunnes sain lopulta hyvän otteen siitä. Tom mun yllä söi mua ruskeilla nappisilmillään ja hyväili mun kalpeeta ihoa mun T-paidan alle himoiten. Sen silmät kiilu ja sen huulet oli aavistuksen verran raollaan. Sen toinen kulma kohos asteen ylemmäs flirttaavasti ja se pyöräytti huulikoruaan. Mä en voinut tehdä muuta, ku virnistää. Se jätkä osas hommansa. Hoppari mikä hoppari. Sen ansaan laukeis jokainen. Niin täydellinen ja vain mun. Mä puristin sen vetoketjua toisessa kädessäni ja nostin toisen käteni sen selälle. Mä vetäisin sen hupparin nopeasti auki ja Tom inahti tukahdetusti mutta nauttivasti. Se oli tehny sitä ennenkin, mutta mä en koskaan. Se oli mun eka kerta, kun mä edes olin edenny niin pitkälle. Kukaan ei ikinä ollu välittäny musta, enkä mä ollu välittäny sillä tavalla kenestäkään. Nyt oli mun tilaisuus ja mä käytin sen hyväkseni.

Sen toinen käsi vetäyty mun paidan sisästä ja mä voihkaisin pienesti sen ohittaessa mun vyön. "Pikku-Bill..." se mutisi ja lähti nostamaan mun vaaleeta T-paitaa ylemmäs hitaasti, mutta varmasti. Mä huoahdin. Se oli täydellistä. Sen toinen käsi piirteli mun paidan alle sydämmiä. Vaikka sen sormet oli kylmät, ne oli yhtä lämpimät ku Tom itse. Mun sydän hakkas lujaa, kun mä työnsin toisen käteni hennosti sen ruskearastaisen hopparin niskalle. Se värähti. Mäkin värähdin, mielihyvästä. Se oli paljastanu jo mun tähtitatuoinnin. Se katso sitä ihmeissään. "Sulla? Ta-Tatuointi?" se kysy ihmetellen ja vilkas mun silmiä. Mä pudistin päätäni pienesti ja hymyilin. "Kaikki aikanaan, Tom, kaikki aikanaan", mä sanoin ja Tom naurahti. "Toi on söpö... Mutta se ei näy vielä kokonaan", se sano ja puras alahuultaan mietteliäänä. Mä tajusin hetkessä mitä se tarkotti. Se asetti kätensä mun vyölle, mutta mä muutuin epävarmemmaks. Vaikka toinen osapuoli oliki Tom, mä en ollu valmis kaikkeen. "Kaikki aikanaan", mä sanoin ja nostin toisella kädelläni Tomin käsiä ylemmäs mun vyönsoljelta. Tom mulkas mua ja tuhahti. "Biiilll", se vingahti, enkä mä pystyny tukahduttaan naurasuani. "Ota rauhallisesti", mä sanoin ja riisuin Tomin hupparin. Mä heitin sen sen auton lattialle. Mä olin tahtonu tehdä silleen niin kauan. Mä katsoin sen lihaksikkaita käsivarsia, joilla se piti itseään mun päällä. Ne oli täydelliset. Mä nostin toista kättäni ja sipaisin Tomin toista kättä. Tom naurahti. "Kaikki aikanaan, Bill, kaikki aikanaan", se sano ja paino suukon mun poskelle. Ilkeetä. Se lainas mun sanojani. "Ei enää sanaakaan", mä sanoin ja Tom nyökkäs. Mä halusin, että kaikki tapahtu sanaakaan sanomatta.

Se nosti mun T-paidan mun käsien yli kokonaan pois. Siin autossa oli vähän viilee, eikä se penkkikään millä mä makasin ollu kovin lämmin, saati sitten levee. Tom tiputtautu asteen lähemmäs mua ja katso mun kylkeä. Toinen tatuointi. Se paino suukon sen isomman tatuoinnin kohdalle ja katso mua. Mä hymyilin sille. Sen silmät kiilu edelleen. Se oli vähintäänki yhtä innoissaan, mitä mä olin peloissani. Kyl mä tiesin, että jos se etenis niin pitkälle, Tom ois hellä... silti mä olin epävarma.
Mä en halunnu antaa sen epävarmuuden näkyä, vaan annoin Tomin edetä. Se vilkas mua, molemmat kulmat asteen koholla, kun mä siirsin käteni sen löysän T-paidan helmalle valmiina nostamaan sen kokonaan pois sen päältä. Se oli tummahko ja peitti just sopivasti lihaksikkaimman kohan sen rastapäisen miehenalun vartalosta. Mä lähdin hivuttamaan sitä hiljalleen ylöspäin, kun Tom kumartu painamaan suukkoja mun rintakehälle. Eka suukko löys tiensä mun kaulan lähelle, ja toinen rintakehän keskelle. Mä hymyilin. Se kätki kasvonsa mun kaulalle, oikeelle puolelle ja rupes suukottamaan mun olkapäätä ja kaulaa. Se paineli muutaman suukon mun olkapäälle, kun huomas, että mä olin jännittyny. Se etsi huulillaan sopivan kohan mun kaulalta ja jätti siihen merkkinsä - merkin siitä.

Mä sain paljastettua puolet Tomin rintakehästä enkä mä voinu ku ihailla näkymää. Sen iho oli tasasesti ruskettunu, kaunis, sileä, täydellinen. Tom oli ainakin viettäny aikaa jossain kuntosalilla. Mä tuskin edes jaksoin nostaa jotain painoja senttiäkään. Onneks mun ei tarvinnu olla suhteessa se voimakkaampi - Tom hoiti sen osan.
Tom nosti kasvonsa mun kaulalta, kun mä vedin sen T-paidankin pois sen päältä. Mä tunsin, miten mun kännykkä alko tehdä itsemurhaa työntymällä pikkuhiljaa ulos mun taskusta. Mä kirosin mielessäni. Se oli aika kallis vempain, mutta kalliimpi oli mun päällä oleva jätkä. Tom katso mua, söi mua katseellaan hetken ajan, kun se tasotteli hengitystään. Sen iholla oli muutama vaivanen hikipisara, jotka eivät oikeestaan haitanneet mitään. Mun katse eksy taas Tomin treenatulle ylävartalolle. Miten mä olinki löytäny itelleni niin täydellisen ihmisen. Sen vartalo oli niin kaunis.

Meistä vahvempi ei ilmeisesti enää jaksanu odottaa, sekuntiakaan. Se siirs kätensä mun vyölle, näpertäen sitä epätoivoisena. Se sormet oli hikiset, ja ehkäpä se oli osa syytä siihen, ettei niitten aukaseminen näyttäny onnistuvan. Mul oli kyl paha aavistus siitä, ettei Tom ois muutenkaan saanu mun ylitiukkoja pillifarkkuja kiskottua mun jaloista. Mulla meni itelläkin aina aikani, ennen ku ne oli pois mun jaloista. Mä olin kyllä valmis auttamaan Tomia, ei siitä ollu kyse. Sama päämäärähän meillä molemmilla oli.

Mä tunsin miten mun kännykkä jakso vieläki yrittää itsemurhaa vaikka mä olin ajatuksenvoimalla yrittäny sitä kieltää. Se yritti tunkeutua ulos mun housuntaskusta. Tom ei ollu huomannu mitää. Mä annoin käsieni nousta Tomin selälle, missä leijaili muutama satunnainen hikipisara. Sen iho tuntu nihkeeltä, mutta täydellisiltä kun mä painoin mustavalkoset kynteni hellästi vasten sen pintaa varoen, etten jättänyt jälkiä tuon täydelliseen selkään. Sen auton vaalee penkki alko polteleen mun selkää. Siin oli ilmeisesti joku lämmitys päällä tai jotain. Mun selässä kihelmöi inhottavasti, mutta Tom sai käännettyy mun ajatukset kauas kaikesta pahasta. Se veti mut lumoavalla tuoksullaan ja ihanalla ulkonäöllään mukanaan satumaahan, jossa me elettiin onnellisia. Vaikka me oltiinki kaks prinssiä, oli meissäki vahvempi ja heikompi osapuoli. Mun onnekseni mä sain helpomman roolin.

Mä tunsin, miten lopulta mun kännykkä pääsi tavoitteeseensa ja hyppäs alas mun taskusta, suoraan mun nahkatakin päälle mikä makas sen auton lattialla. Mä suljin silmäni, kun kuulin asteen kovemman räsähdyksen sen osuessa sen takin lukuisiin nappeihin. Tom vilkaisi lattialle ja kääns katseensa sen jälkeen muhun kohottaen kulmiansa naurahtaen. Se pudisti päätänsä muutaman kerran huvittuneena ja paino sitten suukon mun rinnalle. Mä voihkasin ja nostin toista kättäni Tomin rastoille. Tom näki parhaakseen mun antaa viedä, ja kääns meidät ympäri. Se livahti mun alle ja katso mua. Sen katseella se viesti antaneensa mulle luvan. Samassa, kun mä laskin käteni Tomin housujen napeille mun puhelin pärähti soimaan ja soittoäänenähän oli, mikäs muukaan, ku meidän bändin Don't Jump.

Mä värähdin ja kirosin. "Mitä vïttuä?" Tom kysyi ja kääntyi katsomaan mun kännykkää. Sen suurehkolla näytöllä vilkku teksti "Gege soittaa", ja sen taustalla vilkku samanen kuva, mikä löyty kehyksistä mun huoneen pöydältä. "Ei säatäna", mä mutisin ja vilkasin Tomiin joka katto mua surullisena. "Sun täytyy kait vastata", se sano ja huokas. "Nii... Ettei ne soita poliiseja mun perään", mä sanoin ja nousin istumaan Tomin jalkojen väliin. Mä nostin kännykkäni lattialta ja huokasin. Painoin sen näytön vasten korvaani ja painoin vihreetä luuria. "Missä sä oot? Millon sä tuut?" Georg laukas heti mun niskaan. "Mä oon Tomin kanssa", mä sanoin hiljaa ja löin kämppäkaverilleni luurin korvaan. "Otetaan sit joskus uusiks", mä sanoin ja pystyin melkee haistaa pettymyksen ilmassa.

Tom veti paitansa päälleen kasvoillaan asteen surullisen näkönen ilme. Kyl mäkin olin pettyny, mutta olin mä helppottunukki. Miten mä pystyisin selittään Tomille, et mä olin neitsyt? Tuskin kukaan mun ikänen enää oli. Tom ei varmaan ikinä tulis kuuleen sitä, mä mietin itsekseni, kun Tom vetäyty istumaan mun alta. Mä katsoin kun se pudisti hetken päätään. "Kuka sulle soitti?" se kysyi, ihan niinku idean ois keksiny. Mä kohotin lävistettyä kulmaani ja vilkasin mun prinssiä. Tällä kertaa sen kasvoilla ei ollu eloton, surullinen virne, vaan ehkä asteen omahyväinen katse. Se hymyili hienosti ja mä naurahdin. "Gege, mun kämppis", mä sanoin ja se nyökkäs merkiks siit, et se tajus tai jotain. "Miks?" mä kysyin ja se virnisti mulle. "Kohta näät", se sano, hymyillen edelleen. Se oli ottamassa hupparinsa lattialta kun mä tartuin refleksistä sen ranteeseen. Se säikähti ehkä hieman ja käänty kattoo mua. "Mitä?" se kysy ja katso mun hymyileviä kasvoja. Mä sain hymylläni jätkän virnistää. "Sovitaan, että mä en laita tota nahkatakkia päälleni, jos sä jätät ton pirun hupparin rauhaan", mä sanoin ja käänsin katseeni siihen huppariin. Se oli samanen, minkä mä olin nähny sen päällä aikasemminki. Mä vilkaisin yhtä niistä sanoista ja hoksasin mitä siinä luki. "Sovitaan niin", Tom sano ja päästi irti hupparista. Mä otin sen käteeni, samalla, kun Tom nappas mun takin lattialta otteeseensa. Mä tuijotin vielä hetken, mietteliäänä sitä sanaa. Sit mä tajusin. Liebe. Siinä luki Liebe.