No eikä ole. Essi pelasti taidokkuudellaan ;>
TOM
Mä seisoin siinä Billin vierellä nolona. En paljoo, mut vähän. Vaikka se oliki kiusallista, mua huvitti nähä Billin kämppisten naamat tollasina. Enkä mä uskonu et se hämmennys johtu vaan mun ulkonäöstä, se johtu luultavasti myös siitä et Billillä ylipäätään oli joku mukanaan ku se tuli kotiin. Arvelujahan noi kaikki oli, mut silti musta tuntu et olin niiden suhteen melko oikeessa.
Toinen niistä jätkistä alko tuijottaan mua mietteliäänä. Ei silleen, et olis suunnitellu murhaavansa mut Billin takia, vaan se arvioi mua kaikilla muilla tavoilla. Koitti kait yhistää mun ulkonäön mun soittotaitoihin. Mä olin saanu kyl ihan ronskisti kommenttia ulkonäöstäni, siitä et kitaraa soittava ei vois olla hoppari, mut emmä välittäny. Mä olin mikä olin, vaikka muut mitä haluis.
“Osaatsä soittaa?” se pitkäletti, joka mua oli tuijottanu mietteliäänä, kysy. Mä nyökkäsin virnistäen samalla Billille, ku se katto mua säteillen. Ihan ku se olis ollu saakutin ylpeä musta, ylpeilly sillä et mä olin just sen vieressä, olin ottanu just käteni pois just sen lanteelta. Musta se tuntu hölmöltä, mähän tässä olin enemmän siinä “voittajan” asemassa. “Osaan, mä oon soittanu yli kymmenen vuotta ja Hampurissa mä olin soitonopettaja”, mä kerroin. Hemmetin huonopalkkainen ope mä kyl olin ollu, mulla oli ollu viikossa keskimäärin kolme opetuskertaa, jokasella tunnilla kolmesta kymmeneen oppilasta, ja silti mä olin saanu palkkaa vaan muutamia kymmeniä kuussa. Sillä ei todellakaan eläny, mun oli ollu pakko tehä koko ajan vaihtuvia keikkaduuneja. Mä olin ajanu pakettiautoa, ollu myyjänä muutamas pikkupuodissa, jakanu lehtiä, mainostanu kaduilla ja sen sellasta. En mä kaskaan omillani ollu tullu pitkään toimeen, mua oikeen hävetti se. Pariin otteeseen äiti oli helpannu mua turhan isollaki summalla, mulla oli edelleen pari velkaa sille maksamatta. Vaikka kuinka se sano, ettei mun tarvis, mä keräsin koko ajan rahaa maksaakseni takas. Mulla oli kunniani, joka kärsi ilmaisista veloista.
“Opettajana?” se pitkäletti kysy oudoksuen. Mä havahduin mietteistäni ja nyökkäsin taas. “Joo, pari vuotta. Et en mä varmaan ihan turha tapaus ole”, mä sanoin piikittelevästi, mut leikilläni. Bill seiso mun vieressä hiljaa, mut mä vaistosin sen pienen jännityksen. Mä en ymmärtäny, mikä sitä saatto jännittää, mut annoin sen olla ja katoin sitä huoneen ainoota vihreesilmästä suoraan silmiin. “Mä voin antaa näytteen tässä heti, kipasen vaan kitaran tuolta”, mä sanoin ja nytkäytin päätäni takana olevaa ovee kohti. Pitkäletti nyökkäs, ja mä käännyin ymärp pois Billin viereltä, jollon sen sormet kietoutu välittömästi mun sormien lomaan. Mä en jääny sitä ihmetteleen tai jotenkin toppuutteleen, ettei ne kaks muuta sais kohtausta, vaan vedin jätkän perässäni ulos asunnosta ja kiepsahin selälleni seinää vasten sulkien oven meiän takana kolahtaen.
“Mikä ny?” mä kysyin kattoen edessä olevia ruskeita silmiä. Mä vedin Billin vartalon itteeni vasten, kahestaanha me täs kuitenki oltiin. Äkkiä mä en voinukkaan vastustaa kiusausta, vaan mä nousin pikasesti varpaitteni varaan, et saatoin ees esittää vähän pidempää ku Bill. Se hymyili mun liikkeelle, nosti toisen kätensä mun hartialle ja paino mut päättäväisesti alas, mä annoin sen tehä sen. Ihan helpostihan mä olisin voinu pistää vastaan, mut mä en halunnu. “Jollaki on alemmuuskompleksi”, se hymähti. Mä murahin hiljaa, totta kai mulla oli alemmuuskompleksi. Olinhan mä luonnostani niin pitkä, et alko välittömästi potuttaan jos joku oli millinki pitempi. Varsinki ku se toinen oli muutenki täydellinen ku Herran kaunein enkeli.
“Joo, mut se ei ny liity tähän. Mikä sulla on?” mä kysyin uudestaan. Bill katto hetken kattoa, puristi huuliaan kevyesti yhteen miettiväisenä. Mä kiedoin vaivihkaa kädet sen lanteille, pidin sitä lähelläni haaveissani. Mä niin halusin ottaa sen, olla sen kanssa tässä ja nyt, antaa kaiken muun maailman painua hevonkuuseen ja nauttia Billistä yksin. Enkä mä taaskaan voinu, helkkari soikoon. Mun silmät saatto vaan ihailla Billin kauneutta ja unelmoida siitä. Kaikista rajoitteista huolimatta mun oli kohta painettava huuleni sen huulille, tuntea sen lämpö edes jotenkin. Kyl se vähän hätkähti tuntiessaan mut, mut se kieto kätensä mun ympärille ja vastas mun suudelmaan innokkaana. Tää suudelma oli kyl ihan erilainen ku aikaisemmat, hennompi ja varovaisempi. Jotenki pohjustusta, jollekin, en mä tienny mille. Se vaan oli semmoinen, hento ja rakastava. Mä nautin siitä. Enkä mä ees ollu ihan niin järkyttävän pettyny, ku Bill lopulta pakottautu hapen puutteessa vetäytymään kauemmas, se hymyili samalla kuitenki rentona.
“Mistä toi oli?” se kysy nauraen. Mä hymyilin takasin ja pörrötin vähän sen mustia rastoja, jotka laskeutu sen hartioille. Se näytti taas nii hemmetin komeelta, et multa meinas jalat pettää. Ja se oli olis ollu todellinen järkytys, maailmaa mullistava tapahtuma, koska Tom Frenzen ei koskaan, koskaan luhistunu kenenkään eteen sen jumalaisuudesta häikästyneenä. Ei ollu ainakaan ennen. “Sä näytit tarvittevan sitä” mä hymähin. Bill tuhahti ja vilkas oveen mun vieressä kulmiaan huvittuneesti kohottaen.
“Tota, ehkä sun kannattais hakee se kitaras. Geet varmaan alkaa kohta epäileen et sä raiskaat mua hissikuilussa”, se nauro. Mä virnistin ja kiepautin huulikorun ympäri ja takas paikoilleen. “Kumpi niistä ny on kumpi?” mä kysyin. Bill tuhahti taas huvittuneena ja tarttu mun käteen vetäen mut mun asunnon ovelle. “Georg on se pitempi, jol on vihreet silmät ja pitkät hiukset, ja Gustav on se lyhyempi, se on hiljanen joskus mut ei se kauheen ujo kuitenkaa oo. Gege soittaa bassoa ja Gustav rumpuja”, se selitti penkoessaan mun housuntaskua. Mä peittelin koko ajan irvistystäni, joka kareili mun huulilla Billin takia. Ei sitä joka päivä maailman huumaavin olento pengo sun housuntaskujas.
Bill tyrkkäs mun taskusta löytämänsä avaimen lukkopesään ja käänsi sitä, kunnes ovi loksahti auki. Me astuttiin kumpiki sisään ja mä menin suoraan olkkarin peränurkkaan, kourasin parhaassa vireessä olevan kitaran kouraani. Mä olin eilen tappanu aikaa purkuhommien lisäks kitaroita virittelemällä, ja tää vehje oli parhaiten hermostuneessa ja malttamattomassa olotilassa onnistunu. Ei se ihan mun lemppari ollu, se oli tosi vaaleaa puuta ja vanhaki, mut sillä oli tunnearvoa. Kuten jokasella mun kitaroista. “Hei, paljon sulla oikeen on näitä?” Bill nauro mun takana. Mä katoin sitä hymyillen, se tuijotti mun kitaroita mietteliäänä, varmaan koitti ymmärtää niistä jotaki. “Päälle kymmenen vuoden ajalta niitä on, et on siinä ny muutama”, mä naurahin. Bill nyökkäs kunnioittavan näköisenä, mä en kyl tajunnu kunnolla miks. Outoo.
Me käveltiin takas aulaan, mä suljin mun asunnon oven ja nappasin Billin pitelemän avaimen takas taskuuni. Mun pitäis teettää sille kopio siitä, et se pääsis käymään mulla millon vaan haluis, mä aattelin, kun me astuttiin sen ja sen kämppisten asuntoon. Nyt mä katoin vähän tarkemmin ympärilleni, tutkin sisustusta ja silleen. Se oli mun makuun aika kiva, siisti ja rento. Tosin jos mä olisin asunu täällä, se oli ollu vielä boheemimpi. Silleen omaperäsempi, kulttuurien sekasotku. Tai sellanen. Mä mietiskelin kämpän sisustusta, kun Bill johdatti mut peremmälle, missä kaks muuta oli odottamassa. Kumpiki näytti vähän vaivaantuneelta, eli ne luultavasti ajatteli mun raiskanneen kämppiksensä, mut mä en antanu sen häiritä. Siinäpä aatteli, mä mietin istuessani jakkaralle Billin viereen.
“Onks teillä kappaletoiveita vai vedänkö mä randomilla jotaki?” mä kysyin soittaen kysymyksen ehkä vähän enemmän Billille ku kahelle muulle. Georg kohautti olkiinsa Billii tuijotellen ja Gustav pysy hiljaa kulmat hienosessa kurtussa mua pälyillen. Musta se oli huvittavaa, mut mä pidin mölyt mahassani. Mä ehtisin nauraa myöhemminki. “Soita mitä sä haluut, ei sillä nii väliä ole”, Gege sano hetken Billiä tuijotettuaan. Mä nyökkäsin ja asetin kitaran syliini mukavasti, etsin sormille oikeet paikat ja aloin rämpyttää sointuja. Ensin ne oli melko vaimeita, ei kuulunu ihan niin lujaa ku mä yleensä soitin, mut ne voimistu hiljalleen kun mä annoin itteni soittaa vapaammin. Ja vapaammin. Mä annoin ajatusteni soljua vapaasti kitaraan, annoin kaiken vaan mennä. Tässä oli nyt vaan mä, kitara ja Bill, jonka läsnäoloa mä en osannu unohtaa. En mä halunnu unohtaa, se olis meinannu mulle maailmanloppua. Se ajatus ihmetytti mua hieman, miten siitä mustarastaisesta enkelistä oli voinu tulla mulle niin mielettömän tärkee näin lyhyessä ajassa? Oli miten oli, mä en koskaan unohtaisi sitä tai hylkäis sitä. Se oli mahotonta.
BILL
Mä tuijotin Tomia, hiljaa, hämmästyneenä. Se vaan soitti, unohti kaiken muun. Sen sormet kosketteli kitarankieliä toisensa perään sulavasti, muodostaen hyvän kuuloista ääntä. Jotenkin kappale tuntui tutulta. Mä vilkuilin Gustavia ja Gegeä. Mun päässä pyöri kaikenlainen. Miten soitto Tomin kanssa samassa bändissä onnistuis? Jos mä keskittyisin vaan Tomiin, siitä ei tulis mitään. Ei yhtikäs mitään, jos mä sanon suoraan, mä en sais silmiini irti Tomista. Hemmetti. Ihan sama, mun piti keskittyy siihen hetkeen, kuunnella Tomin soittoa ja nauttia sen sormien ja kitaran sulavasta yhteistyöstä. Tom vilkas muhun hymyillen. Rastapää iski mulle nopeesti silmää, varovasti kuitenkin. Meidän piti muutenki olla tosi varovaisia, ettei me oltais paljastuttu. Geet ois tuskin ymmärtäny mun suuntautumista ainakaan heti ensinäkemällä. Oikeestaan.. Ne ois varmaan hirttäny mut.
Gustav yskäs siihen malliin, että se oli huomannu meidän katseet. Mä manasin itseäni mielessäni, kirosin ja vilkaisin Gustaviin. Vaaleehiuksinen nuorukainen mulkas mua oikein pahasti, ja mä yritin väläyttää aurinkoisen hymyn tuolla miehenalulle edessäni. Se oli aina ollu samanlainen. Ujo, välillä liianki puhelias. Gustav rakasti soittaa rumpuja, ja se oli koko ajan kiinni rumpukapuloissa. Se jätkä oli varmaan syntynykki rumpukapulat kädessä. Mä vilkasin toiseen miehenalkuun, Georgiin. Georg on erilainen. Se ei oo ujo, se nauraa kaikelle, pienimmästäkin ja menee helposti mukaan juttuihin. Se oli aina ollu sellanen kämpän hurmuripoika joka hommas illan naiset muillekki talon jätkille kympillä. Ja tää jätkä muuten osas soittaa bassoa. Ihan sairaan hyvin. Sen sormet oli jotain vietereitä, jotka soittaa huumeissa itsekseen. Mahtavia tyyppejä.
Mä pudistin itseni hereille ajatuksistani ja vilkasin Tomiin, joka oli just lopettanu soittamisensa. Georg tuijotti hopparia silmät ammollaan ja suu inasen raollaan. Se läpsäytti kämmeniään pari kertaa yhteen, taputti saamallemme esitykselle ja hymyili. Gustav haukotteli ja tuhahti. Sen mielestä Tom oli varmaanki liian hopparimainen rastapää, joka käyttää pariasataa kokoa liian isoja vaatteita. Sen verran, mitä mä tunsin sen miehen, mä pystyin sanomaan, ettei se todellakaan halunnu Tomia meidän bändiin. Se varmaan mielummin olis ottanu rotan kadulta soittamaan mukaan, ku Tomin. Se oli huomannu meidän silmäpelin. Jos me jatkettais sitä, me oltais nalkissa. Kiikissä. Lukkojen takana. Napattuja. Kiinni otettuja 'roistoja', joitten suurin rikos oli se, että ne oli rakastunu ensisilmäyksellä naapurin herraan. Se onki jo tarpeeks suuri tuomio elinkautiseen Tomin kanssa.
"Mitäs sanotte?" Tom kysäisi. Mä sävähdin, koska mä odotin kahden käden tarttuvan mun kaulaan ja kuristaneet mut henkihieveriin. Mutta ei. Jätkät läpytteli molemmat kämmeniä vasten toista kämmentä, taputtaen. Mä naurahdin ja löin käteni yhteen pari kertaa, ja hymyilin Tomille. Mä lopetin taputtamisen, ennenku se oli alkanukkaa kunnolla. Samoin teki Gustav ja Georg. Mä vilkasin miehenalkuihin, jotka tuijotti mua. Mä väänsin kasvoilleni pyytävän, anovan ilmeen ja tuijotin niitä kahta. Mä odotin, kumpi olis ensimmäinen, joka repee. Gustav näki, ku Tom vilkas mua hymyillen. Se murahti. Se oli ilmiselvästi seurannu meidän silmäpeliä koko sen ajan. Georg naurahti. "Mun mielestä sä voit tulla meidän bändiin koska vaan, noilla soittajantaidoilla", se huokas ja hymyili tyytyväistä hymyään, niinku normaalia. Gustav tuhahti. "Ihan sama toi..." se sano ja vilkas mua. Mä kohotin kulmiani, ja se mulkas mua nopeesti, murhaavasti ja käänsi katseensa pois. "Tervetuloa Devilish'n", mä sanoin ja halasin mun vieressä kitaran kanssa istuvaa miehenalkua.
Tom hymyili itsekseen, kun se nosti kitaransa olkahihnan päänsä yli ja piti samalla kiinni varovasti kitarasta. Se laski kitaran lattialle, varoen pienintäkin ääntä. Mä vilkaisin Tomia samaan aikaan, kun sen katse etsi mun kasvot. Mä väläytin hymyn, niin leveen, että mun kielikoru pilkisti mun hampaitten välistä pienesti. Tom pyöräytti huulikoruaan nopeesti ja hymyili mulle viekkaasti. Se oli kuitenki vaan sekunti, ja toisen sekunnin kohdalla me erotettiin mahdollisimman nopeesti katseemme ja käännyttiin katsomaan Gustavia. Se katso meitä molempia kulmat kurtussa hiljaa, vähän niinku miettien. Se oli taas nähny meidän katseen. Hemmetti. Miten se osaski olla niin pirun tarkka kaikesta pienestä? Eihän ne vilkasut ollu ku sekunnin pitusia hymykatsekohtauksia.
Mä hymyilin itsekseni, kun me noustiin seisomaan niiltä paikoilta. Tom nappas kitaransa, jonka se oli hetkeä aikasemmin laskenu lattialle. Se otti sen kainaloonsa, ku Georg ohjas meidän eteiseen. "Onko sulla auto?" se kysy Tomilta, joka naurahti ja vilkas Georgea 'ootko tosissas?' ilmeellä. "No on, totta kai", se sano ja hymyili. Georgellaki oli auto, mutta se rakasti autoja yli kaiken. Se oli monesti ihaillu uusia autoja, jollon mä ja Gustav oltiin kylmästi yhteen ääneen todettu, ettei meidän rahat riitä moisiin hienouksiin. Se yks ja rakas auto riitti ihan hyvin meille. Se oli musta. Georg hymyili omahyväisesti, kun me puettiin kengät jalkaamme Tomin kanssa. Mä kyykistyin solmimaan kenkiäni, jolloin Tom teki samoin ja laski kätensä samalla hetkellä varovasti mun takamukselle. Mä värähdin, koska mä en ollu kerenny huomata sitä. "Tom, mitä sä..?" mä kysyin hiljaa, ku Tom paino sormensa huuliaan vasten ja suhahti hiljaa. Mä naurahdin. Mä solmin kengännauhani loppuun, ja nousin. Tom nosti kätensä mun takapuolelta ja solmi omansakkin. Geet otti takkinsa ja kenkänsä, kun mä ja Tom astuttiin ovesta ulos.
Mä ja Tom pysähdyttiin oottamaan kahta muuta käytävään. "Me mennään portaita", ne huikkas. Ne anto meille kahdenkeskeisen hissimatkan. Tom murahti tyytyväisesti ja hymyili mulle. "Okei, me mennään hissillä", mä sanoin ja hymyilin pojille, niinku mitään ei ois koskaan tapahtunukkaan. Me käveltiin hissin ovelle ja Tom paino sen oven vieressä olevaa nappia. Hissi jysähti liikkeelle tosi nopeasti, eikä mennykkään ku muutama sekunti, kun se oliki jo meidän eessä. Tom kohteliaana herrasmiehenä, totta kai avasi hissin oven 'naiselleen' ja päästi mut sisään. Mä astuin sisään ja naurahdin. Tom tuli heti mun perässä, ja sulki hissin oven perässään hennosti kii. Mä painoin ensimmäisen kerroksen nappia, ja hissi jysähti liikkeelle, jolloin mä käännyin Tomin puoleen. "Mihin me ollaan menossa harjotteleen?" Tom kysäisi nopeasti, ennen ku mä kerkesin sanoo sanottavaani. Mä hymyilin. "Tossa lähellä on sellanen lastentarha, me saatiin jokunen vuosi sitten sen kellarista harjottelupaikka. Me mennään sinne, niinku yleensäkki", mä sanoin, ja Tom tyyty nyökkäämään pari kertaa. Mä astuin syvemmälle hissiin, Tomin eteen. Niinku refleksistä se laski kätensä mun lantiolle ja hymyili. "Mitäköhän tästäki tulee?" se kysy naurahtaen pienesti. "Hyvää, tosi hyvää", kuiskasin hiljaa ja painoin nopean suukon Tomin leualle.
Hissi saapu lopulta alimpaan kerrokseen, ja kilautti sen merkiks. Pojat oli ollu vähän nopeempia, sillä ne seiso jo läähättäen siinä. Kymmenennestä kerroksesta ei ole portaitten kautta alas asti käveleminen ei aina ole ihan järkevin ajatus. Mä naurahdin niille. "Meettekö te hopparin autolla?" Georg kysy. Mä tuhahdin mielessäni itsekseni hiljaa. "Tomin, joo, jos se käy?" mä korjasin ja Georg pyöräytti silmiään hiljaa. Ei mikään hoppari. Tom, mun oma Tom, Tom ja Tom. "Kyllä se käy", Tom sano hymyillen. Se piteli kitaraa edelleen olallaan. "Okei, tehdään sit nii. Nähään siel", Georg sano, kun ne katos meidän näkyvistä kohti autoaan. Tom naurahti. "Hoppari, vai?" se kysäs huvittuneena. Mäkin naurahdin, pienesti. "Näköjään, joo", mä vastasin ja hymyilin Tomille. "Mennää nyt", se sano ja nappas kii mun kädestä.
Tom lähti viemään mua kohti sen autoa. Se mutkitteli joka ainoan auton ja muun mahollisen esteen välistä. Mä seurasin rastapäätä kiltisti, väistellen kiviä ja muita, varoen kaatumista. Tomin auto oli taas talon takana parkkialueella, kuten se oli ollut aikaisemminki. Mä olin jo muutaman kerran istunu sen kyydissä. Se oli mukava, paitsi paljaalle selälle se takapenkin istuin ei ollut mikään mukavin tunne. Ehkä sit ku tulee sen aika, mä ja Tom keksitään joku parempi paikka. Ehkä, siis ehkä vielä joskus.
Me käveltiin mutkineen Tomin autolle, ja Tom avas niitten lukot jo muutaman metrin päästä. Se päästi irti mun kädestä, ja mä kävelin auton toiselle puolelle, avaten itselleni oven. Mä astuin varovasti sisään autoon, ja vedin oven mahdollisimman hiljaa takasi kiinni. Ja mä onnistuin, kuin onnistuinki saamaan sen tosi hiljaa kiinni. Pienin paukahdus ei haitannut, mutta mä vihasin isoja ääniä koko sydämmestäni. Tom asteli auton edestä sen toiselle puolelle, avaten sen oven hitaasti. Auringonvalo osu suoraan mun silmään auton ikkunan läpi ja valaisi vähän liianki kirkkaasti mun silmään. Tom astu sisään autoon ja istahti penkilleen. Se sulki oven, tosin ei yhtä hiljaa, mitä mä, vaan pamautti oikein kunnolla. Mä säikähdin pienesti ja vilkaisin Tomiin. Se naurahti mulle. Rastapäinen otti autonavaimensa ja työns ne auton lukkoon. Se kääns niitä, ja auto lähti helposti käyntiin. Se ei onneks ollu kovaääninen. Mä suljin turvavyöni taas astetta helpommin, kuin viimekerralla. Tomki sulki vyönsä, asettae kätensä sitten ratille. Se ajo hitaasti, mutta varmasti pois pihasta. Ilmeisesti ajotunnit oli tehny tehtävänsä.
Tom ajo pois kerrostalon pihasta. Mä naurahdin itsekseni ja hymyilin samalla. "Tonne päin", sanoin ja osotin oikeeta reittiä kohti harjottelupaikkaa. Tom nyökkäs, laitto vilkun päälle ja käänty sinne. Se lähti ajamaan kohti meidän harjottelupaikkaa. Mä tuijotin Tomia sen ajaessa hymyillen, ja se vilkas aina välillä muhun, pyöritellen huulikoruaan samalla. Mä näytin välillä suunnan, mihin mennä, kun eihän Tom tuntenu kaupunkia niin hyvin ku mä, Bill Kaulitz. Oikeestaan meidän harjottelupaikkaan oli aika lyhyt ja helppo matka, muutama kilometri, jos sitäkään. Olihan mulla toki menny aikani, ku olin oppinu sen reitin ulkoa, mutta oli sen osaamisesta hyötyäkin. Monesti.
Ei tarvinnukkaa kääntyy, ku muutaman kerran, ku saapuki jo sen lastentarhan pihaan. Se oli ulkoopäin aika värikäs; keltasta, vihreetä, valkosta ja sinistä. Sen seinään oli maalattu erilaisia kuvioita, erivärisiä ja paljon erikokosia ja -näkösiä kuvioita. Ne oli ollu siinä koko sen ajan, ku me oltiin soitettu sen kellarissa. Tom pysäytti autonsa siihen pihaan, ja otti avaimet auton lukosta. Mä avasin turvavyöni varovasti. Väänsin ovenkahvaa, ja avasin oven taas mahdollisimman hiljaa, astuakseni ulos autosta. Kun mä olin päässyt onnellisena ulos, mä laitoin oven varovasti kii. Nopeasti Tom teki saman perässä. Mä ohjasin Tomin sen talon kellarin ovelle, ja me mentiin sisään. Se oli pieni huone, mihin oli ängetty kaikki bändikamat samaan tilaan. Se oli sisustettu harmaalla ja pelkällä harmaalla. Me ei oltu saatu tehdä mitään muuta siellä, ku tarvittaessa viedä omia soittimia tai muuta. Me oltiin käytetty talon soittimia koko ajan. Kun me päästiin sisään siihen huoneeseen, Gustav mulkas meitä. Ne oli Gegen kanssa jo asettautunu sinne, valmiina alottamaan. Gustav käveli Tomin eteen, ojens sille nuotteja pinollisen ja murahti. "Sun on sit parempi pitää näppis erossa Billistä", se sano hiljaa Tomille. Just niin hiljaa, että mä olin Tomin lisäks ainoo joka kuuli sen. Tom katso Gustavia oudoksuen. "Joo?" se sano ja naurahti. "Se ei oo sun, se ei oo sulle, unoha ees ajatukset, ja pidä näppis kaukana mun kämppiksestä", Gustav jatko vielä. "Se oli käsky, ei ehdotus."