Muah.

Mä kärvistelin murtuneiden halujeni keskellä. Voi miksi, miksi maailman piti olla näin julma? Miks jostakin piti ilmaantua häiriötekijöitä just sillon, ku kaikki oli täydellistä? Mä ja Bill, täysin kaksin, esteenä ainoostaan hämmennys ja pieni pelko, mutta kumpikin helposti voitettavissa. Ja tietty se, et kaikesta Billin käytöksestä päätellen se oli neitsyt, mut se teki tästä tilanteesta mun mielestä vaan entistä spesiaalimman. Mä osaisin ottaa huomioon jokasen tarpeen mikä sillä oli, mä osaisin tehä tästä sen elämän kauneimpiin kuuluvan kokemuksen. Sellasen, jonka sen kauniit mantelitähtisilmät tallentas verkkokalvoilleen iäisyydeks. Oli niin kivuliasta antaa tän tilaisuuden mennä, mutta se oli parasta. Ekan kosketuksen kuulu olla täydellinen, sitä ei saanu pilata mikään. Mun oli siis tyydyttävä puristamaan sitä pirullista nahkatakkia ja pitää kiinni niistä nautinnollisista “maistiaisista“, joita mä olin prinssiltäni saanu.

Basson särähdys. Se kantautu mun korviin yllättäen ja sai mut hätkähtämään yllättyneenä. Mä katoin hämmentyneenä Billiä, kun se murahti manauksia hampaidensa välistä ja kopeloi kännykkänsä penkiltä korvalleen. “No mikä ny?” se ärähti paljastaen selkeesti turhautuneisuutensa. Mä naurahdin, en ainakaan ollu ainoo jota potutti jättää leikki kesken, mut soittajan elinikää pidentääkseni mä vedin Billin kainalooni. Se värähti tuntiessaan mun kosketuksen ja katto mua yllättyneenä, hämmentyneenä ja ihan ku olis odottanu mun käyvän kimppuunsa, mut mä vaan kohautin olkiani ja silittelin sen mustia rastoja. Se piteli lamaantuneen olosena kännykkää korvallaan, ei näyttäny ees muistavan sitä. Mä hymähdin ja hipaisin kevyesti sen rannetta kuiskaten samalla sen korvaan. “Sun kannattais puhuu siihen, tyyppi luulee sun muuten kuolleen pois kokonaan.” Bill hätkähti, nyökkäs päätään ja alko sit taas puhua puhelimeensa. Mä istuin vieressä hiljaa kuuntelemassa ja silittelemässä sen rastoja ja olkapäitä, ajattelematta mitään.

“Oota, toistatko mitä sanoit? Mä en kuullu… Ai, okei. Monelta te haluutte?… Mä koitan, katotaan millo Tom saa mut heitettyy sinne… No se ny ei kuulu sulle pätkääkään, herra on hyvä ja pitää turpansa kiinni. Moro.” Bill sulki luurinsa ja huokas hiljaa, alistuneen kuulosena. Mä kiristin välittömästi, refleksinomaisesti otettani sen ympäriltä, mä halusin sen tietävän varmasti mun olevan paikalla ja vieressä. Mä sain sen huulille nouseen kauniin hymyn, se paino päänsä mun rintaa vasten silmänsä sulkien.

“Geet haluu pitää harkat. Mun on pakko mennä takas kämpille, ne soittaa poliisit mun perään jos mä en oo siällä tunnin sisään.” Billin ääni kuulosti väsyneeltä, se oli haikee ja täynnä kaipuuta. Se ei selkeästi halunnu lähtee, niinku en mäkään. Kumpikin halus jäädä tähän, pysyä ja jakaa ittens toisen kanssa. Mielikuva sai mut värähtämään, mun oli pakko turvautua taas lävärin rauhottavaan voimaan. Livautin kielen hampaiden välistä huuleen, painoin sen ohutta metallirengasta vasten. Heiluttelin sitä korua hetken, oikeelle ja vasemmalle, mietiskelin sitä vähän hölmöö tunnetta jonka liike aiheutti. Ihan ku joku olis kieritelly vähän milliä paksumpaa rautanaulaa huulten välissä. Aika naurettava tunne, mut sillä oli voima rentouttaa.

“Jospa mä sit heitän sut kotiin”, mä kuiskasin Billin korvaan. Se värähti ilmavirran kutittaessa korvansa ihoa ja nyökytti päätään. Se käperty vielä hetkeks mun kainalooni, laski ohuet ja pehmeet sormensa mun rintakehälle. Niiden hento edestakainen silitys sai mut vavahtaan mielihyvästä, se tuntu niin taivaalliselta. Mä todella halusin jäädä tähän, mä halusin olla mun ensimmäisen oikeen rakkauden kanssa ja rakastaa sitä. Sen mä tosin pystyin tekeen ilman yksityisyyttäkin, mut se oli kunnolla spesiaalia vaan sillon ku me oltiin kaksin. Huokasten mä painoin poskeni Billin päälaelle ja suljin silmäni, tunteakseni hetken aikaa vaan ja ainoostaan sen vierelläni.

*

Kymmenen minuutin kuluttua me istuttiin vierekkäin etupenkeillä. Bill nojas penkkinsä selkänojaan apaattisena, sitä näki selvästi millasta passiivista vastarintakamppailua se nyt kävi sielussaan. Se niin halus jäädä, olla menemättä minnekään. Mä tunsin sisälläni karvasta luopumisen tuskaa, se riipi mua kappalaleiksi ja koitti tuhota mut. Mä olin hemmetin ilonen siitä et mulla oli auto ajettavanani, mun ei tarvinnu vaan istuu siinä kärsimässä. Mut samalla mä itkin sisälläni sitä et Bill ei voinu tehä mitään, se saatto vaan istuu ja koittaa kanavoida raastavaa tuskaansa maisemiin, jotka mateli ohi. Kirjamellisesti mateli, mä pitkitin meidän yhessäoloa, mä taistelin aikaa vastaan. Mä en suostunu antamaan sille periksi, perhana soikoon, mä ajoin kahtakymppiä täysin autiolla mettätiellä. Mä taistelin maailmankaikkeutta vastaan yllättäen ja ensisilmäyksellä iskeneen rakkauteni tähden, mä en luovuttanut silmäterääni. Hitto vie, Bill pysy mun luona niin kauan ku mahollista.

Ohikiitävän kahdenkymmenen minuutin kuluttua mä käänsin ajopelin moottoritielle katkerana. Mun taidokas ja ennätyksellisen säntillinen kahdenkympin tuntivauhti joutu väistymään ilkeämielisen satasen tieltä, mä jouduin ottamaan huomioon kaikki muutkin. Hampaita kiristellen mä painoin kaasua pohjaan, suoden haikeen katseen vieressäni istuvaan surun murtamaan maailman uhrautuvaisimpaan enkeliin. Okei, joku olis jo voinu pitää mun kuvausta liiotteluna, mut sitä se oli. Bill oli surullinen, ei ihan sen murtama sentään, mutta surullinen. Mutta enkeli se oli, ehdottomasti. Mun oma pieni, sulonen, hento, miehuutensa loistossa hehkuva enkelini. Surullisena ja haikeena mun vieressä, ihan ku olis ollu menossa vastaanottamaan viimestä tuomiotaan. Äkilline vihantunne kuohahti mun sisällä, jos ykskin yrittäisi tuomita mun sydämeeni tiensä löytäneen komistuksen… Se tyyppi olis viidessä sekunnissa vainaa. Niin totta ku mun nimi oli Frenzen.

Silmänräpäys ja mä käänsin auton kerrostalon pihaan. Siltä se tuntu, matkaa oli tullu kuluneeks kellon mukaan viistoista minuuttia, ja silti se tuntu niin viheliäiseltä, hirveeltä, tuskalliselta. Mä annoin pyörien kuljettaa meidät takapihalle muiden autojen sekaan. Mä annoin moottorin sammua ja lakata jymisemästä pehmeää, turvallista kehräämistään, mä annoin sormieni vääntää avainta virta-aukossa ja irrottaa sen. Pakotin katseeni kohtaamaan Billin, mä pakottauduin näkemään mun rakkauteni kaipuun. Siinä se istu, käsi turvavyön soljella, miettien saisko painettua napin alas ittensä vapauttaakseen ja poistuakseen autosta. Se oli edelleen apaattisen näkönen, se näytti sulkeutuneen itteensä. Se ei halunnu mennä, sen tuska saatto olla vielä suurempaa ku mun. Enhän mä voinu tietää, millasta kamppailua se päänsä sisässä kävi, katuiko se jotakin, halusko se kelata aikaa taaksepäin tehäkseen jotakin toisin. Mun huulilta pääs raskas huokasu ja mä avasin Billin vyön, kiepautin käteni sen ympärille ja vedin syliini ennen ku se ehti reagoida mitenkään.

“Bill, mä oon siinä seinän takana koko ajan. Sä voit tulla mun kämppään missä vaiheessa tahansa, mun ovet on aina auki sulle. Mä hommaan sulle avaimet, kuhan pääsen teettään niitä enemmän”, mä lupasin silitellen miehenalun poskea. Bill tuijotteli mua edelleen apaattisena, tavallaan hämärtyneenä. Ihan ku se ei ois eläny enää muuten ku omissa ajatuksissaan. Mä pelästyin ajatusta, vedin sen tiukemmin itteeni vasten estääkseni sitä karkaamasta minnekään. Tai “karkaamasta”, mä en halunnu sen eksyvän mieleensä. Ilman mua. Se ei saanu hävitä, mä en enää selviäis ilman sitä. Se oli pysyvä osa mua, mä en ollu mä jollei mulla ollu sitä luonani.

“Tuu mukaan”, poissaoleva ääni kuiskas. Mä katoin Billiä hetken hiljaa, yllättyneenä siitä et se puhu. Musta oli jotenkin tuntunu, ettei se sais ääntäkään ulos, mut mä näköjään olin väärässä. “Haluutsä? Oikeesti? Antaako ne kaks mun tulla?” mä päästin kysymystulvan suustani ulos. Bill nyökytteli vaan, se katto mua vakavana ku joku olis just kuollu. Se oli todellakin tosissaan. “Haluan. Sun pitää tulla mukaan, mä en kestä olla tuolla ilman sua.” Mä imeskelin hetken huultani, mä mietin miten ne kaks ottais mut vastaan, mut päädyin lopulta siihen ettei sil olis väliä. Ne kaks ei vois tulla mun väliin, mua ei sais irti enkelistäni. Mä kuuluin sille, mä tekisin kaiken mitä se ikinä vaan pyytäis.

“Mä tuun. Mä haluun kuulla sun laulavan”, mä myhähdin. Billin kasvoille nous hymy, mun sydän tuntu pysähtyvän siinä. Niin valloittava, niin kaunis, niin taivaallinen. Ja kuitenkaan mä en saanut ottaa sitä nyt. Jos ihmisillä ei ollu jotakin meitä kahta vastaan, sit maailmalla oli. Universumilla, olemassa olevalla ja olemassa olemattomalla. Perkules. Mutta mä taistelisin vastaan, mä hankkisin itelleni pysyvän ja ikuisen paikan onneni viereltä, enkä lähtis siitä koskaan. Kuolemallakin olis melkonen homma, jos se yrittäisi mut Billistä erottaa.

Äkkiä mä sain ajatuksen, joka sai mun huulille nouseen pienen hymyn. Mä katoin Billin ruskeita silmiä, tutkailin niitä kun niihin nous pieni hämmennys mun ilmeen aiheuttamana. “Mikä ny?” se kysy hämillään. Mä virnistin ja nostin vasemman käden etusormen sen kulmalle, silittelin mietteissäni kaksosasta korua siinä. “Sitä vaan”, mä sanoin, “et mä voisin tulla soitteleen teiän puolelle. Teillä ei mun käsittääkseni oo kitaristia?” Tästä vois tulla jotakin todella, todella kivaa, mä hymisin mielessäni.