On se kuulka outoa, miten mä reagoin iloisiin uutisiin. Eilen sain tietää, että mulle on varattu kenttäpaikat Tokio Hotelin konserttiin, ja mä en muuta tee kuin hymyile ja kuuntele musaa, tuijottele seiniä ja näin edelleen. Ilmeisesti olen edelleen sokissa tästä uutisesta, ja se kuuluisa seinillehyppimiskohtaus on tulossa jonkin ajan kuluttua. Ja siinähän sen sitten näkee, kuinka iloinen mä olen tän asian vuoks.

Nyt kyllä ärsyttää hiukkasen se, että mua ei uskalleta päästää yksin Helsinkiin sitä varten. Äiti tulee mukaan, sillekin ostettiin lippu sinne. On se kuulkaas hienoa kiljua onnesta ja laulaa, kun äiti kauhistelee vieressä. Popedan huppari päällään. Ei Popedas mitään pahaa ole, mähän rakastan sitä, mutta mä taian kuitenkin hommata äitille jotakin vähän siistimpää. Ei ois paha jos vaikka saisin sille fanipaidan päälle.... 8)

Mutta kohtapuoliin pitää tästä lähtee kouluun, välillä tuntuu oudolta olla aina se joka menee ensimmäisellä mahdollisella bussilla. Mä en ole ikinä mennyt sillä vartin yli kaheksan lähtevällä, meen aina viis yli meneväl. Pelkään myöhästymistä vähän kohtuuttoman paljon. Kai se on iskältä peritty ominaisuus, sillä tuppaa olemaan vähän sama, tosin paljon järjesllisemmässä mittakaavassa. Se ei lähe töihin viideltä, kuten mä varmaan lähtisin jos alkais kaheksalta ja pitäis pyöräillä sinne.