Jooh, kakkosluku täs olis sit vuorossa. Vähän on taukoa ollut, mutta katotaan nyt mitä tykkäätte tästä. Kirjoitusvirheitä on ihan varmasti, koska en pysty keskittymään tän tarkistamiseen. Monta viikkoa oon sitä koittanu tarkistaa, mut ei tullu mitään.

 

 

Makasin jollakin karhealla kankaalla. Minulla oli tukahduttavan kuuma olla, päälläni oleva paksu ja kutittava peitto ahdisti valtavasti. Minulla tuntui olevan kädessä jotakin, ranteessani oli varmasti jotakin ylimääräistä. Koitin tarttua siihen vasemmalla kädelläni, mutten saanut sitä liikkeelle. Se oli tunnoton, en saanut sitä toimimaan mitenkään.

Sitten huomioni kiinnittyikin siihen jumputukseen mitä tunsin päässäni. Ihan kuin miljoona vasaramiestä olisi päättänyt alkaa hakkaamaan samaan tahtiin samaan aikaan. Ajatukseni poukkoilivat edestakaisin, en saanut niistä kiinni. Ja jokin puuttui. Tunsin, että mielessäni ei ollut jotakin, tunsin etten muistanut jotakin elintärkeää. En löytänyt vastausta siihen, mitä se oli.

“Eikö vieläkään?”

Hätkähdin aika rajusti, tai mielellisesti ainakin. Ruumis tuntui olevan niin jäykkä, etten uskonut sen liikahtaneen milliäkään. Tuo ääni… Se oli outo. Naisen ääni. Ihan kuin siinä olisi ollut jotakin vanhaa, mutten tunnistanut sitä. Tuskastuneena pengoin mieltäni, löytämättä vieläkään mitään vastausta, ja sitten kuulin toisen äänen. Korkea, sointuva ja vieras.

“Ei. Mä en tajua, sen pitäis jo olla kunnossa mut se ei herää”, ääni voihki. Puhuja oli selvästi huolissaan, hän oli tarkallaan ottaen suunniltaan. Ihan kuin olisi päiväkaudet odottanut jotakin mitä ei ollut tapahtunut.

“Äiti, mitä jos tässä on käyny jotakin pahempaa? Jos se ei enää koskaan tuu ennalleen…”, äsken puhunut jatkoi. Tunsin kevyen kosketuksen otsallani, kuin joku olisi varovasti silittänyt ihoani sormenpäillään. Tajusin toisten puhuvan minusta, mutten ymmärtänyt mitä varten. Miksi kaksi minulle tuntematonta ääntä puhuisi minusta?

“Bill kulta, älä aattele noin. Tom tulee ihan varmasti kuntoon, pakko tulla”, naisen ääni rauhoitteli. Kuulin kengänkorkojen kopsuvan hiljaa lattiaa vasten, ja sitten otsalleni laskeutui viileä käsi. Ihan varovasti, vielä varovaisemmin kuin se ensimmäinen, mutta kuitenkin niin että tunsin sen selvästi.

Ajatukseni pyörivät ympyrää. Mitä ihmettä tässä oikein tapahtui? En tajunnut sitten yhtään. Kenestä ihmeen Tomista täällä puhuttiin? Ketkä hänestä puhuivat? Miksi he kuulostivat kumpikin murtuneilta ja surullisilta? Ja miksi he puhuivat minun kuulteni? Liian paljon kysymyksiä, eikä yhtään vastausta.

Minä halusin vastauksia. Voisin saada niitä avaamalla silmäni, jos se onnistuisi. No, yrittänyttä ei laiteta. Ponnistin luomiani, pakotin ne raottumaan hieman.

Aluksi näin vain kirkkaan välkähdyksen, katosta tulevaa valkeaa ja mielettömän kirkasta valoa. Se häikäisi minut, sokaisi minut, esti näkemästä mitään muuta. Minun oli pakko sulkea silmäni hetkeksi, samalla tunsin käden säpsähtävän pois otsaltani ja kuulin jonkun henkäisevän. Pinnistin luomet taas auki.

Tällä kertaa valo ei häikäissyt, koska joku oli mennyt valon eteen. Katselin kummastuneena kalpeita kasvoja, jotka olivat valon tiellä ja tuijottivat minua. Ne tuijottivat minua helpottuneina, järkyttyneinä, kauhistuneina, onnellisina, pelokkaina… Järkyttää tunteiden sekamelska. Kasvojen keskellä minua tarkkailivat tummanruskeat silmät, jotka oli rajattu mustalla kynällä sotkuisen tummiksi, ihan kuin piirtäjä olisi vapissut värittäessään ihoa. Varmaan olikin, koska mustaa kynää oli haparoiden laitettu vähän sinnekin minne sitä ei varmaankaan kuulunut.

Keskityin hieman enemmän katsomaan sitä, pystyinkö erottamaan oliko tämä henkilö se ensimmäisenä puhunut vai se toinen. Olihan tässä tyypissä vähän naisellisia piirteitä, mutta jotenkin hänessä vaikutti olevan enemmän miestä. Tosin meikki hämäsi minua, voisihan se ihan yhtä hyvin olla mieheksi itseään meikkaava nainen kuin naiseksi itseään meikkaava mies. Ja se oli periaatteessa melkein sama asia..? Kai siis.

Kasvojen huulet avautuivat, niistä pääsi pihalle helpottuneelta kuulostava ääni. Ei se kyllä normaalilta ääneltä kuulostanut, se oli parkaisu. Epätoivoinen, tolaltaan oleva parkaisu. Mutta ääni oli se sointuvampi.

“Tom! Sä heräsit!” se huudahti. Naiseksi itsensä meikannut mies (tai mieheksi itsensä meikannut nainen, kumpi se nyt sitten olikaan) ojensi kätensä poskelleni ja hipaisi sitä sormenpäät väristen. Tuijotin tyyppiä oudoksuen, mitä hemmettiä? Mistä ihmeen Tomista se nyt puhui, ja miksi tyyppi reagoi tuolla tavoin minun heräämiseeni?

Huomioni kiinnittyi seuraavaksi toiseen henkilöön. Tästä kyllä huomasi heti että kyseessä oli nainen. Hän oli vaalea, väsyneen ja uupuneen näköinen, mutta silmät loistivat kirkkaina kasvojen keskeltä kuin tähdet. Nainen laski kätensä otsalleni, tämä tuntui samalta kädeltä kuin se joka oli ollut samalla kohtaa hetki sitten.

“Tom kulta, oletko sä kunnossa? Sattuuko jonnekin?” nainen uteli katsellen minua lempeästi. En pystynyt vastaamaan muuten kuin tuijottamalla takaisin hämmentyneenä, nyt olin aivan ulalla. Mitä pirua tässä oikein oli meneillään?

Kun en vastannut mitään muutamaan sekuntiin, nainen vain jatkoi katselemistaan hymyillen rauhoittavasti. Hän näytti odottavan jotakin, toisin kuin se miesnainen-tyyppi joka näytti hysteeriseltä. Hän tuijotti minua ruskeat silmät lautasen kokoisina ja näytti siltä, että repisi mustan irokeesinsa hajalle ihan justiinsa.

“Äiti, se ei oo kunnossa, se ei oo kunnossa… Vittu. Sano jotakin, kiltti, älä oo kärsiny tästä”, hän rukoili silmät tuijottaen suoraan minun silmiini. En saanut edelleenkään sanaa suustani, olin hämmentynyt. Kieli tuntui turvonneen sieneksi, estävän hengittämisen ja puhumisen.

“Bill, rauhotu. Anna veljelles hetki aikaa”, nainen toppuutteli ja taputti toista olalle varovasti, kääntäen katseensa hetkeksi pois minusta. Sanat saivat minut häkeltymään, mistä ihmeen veljestä tässä nyt puhuttiin? Ei minulla mitään veljeä ollut, ei taatusti. En minä ainakaan muistanut mitään sellaista. Ei tasan ollut veljeä.

“Veli?” parahdin äkisti, sieni tuntui kadonneen yllättäen. Nainen käänsi salamana katseensa minuun, ja Bill (joka nyt oletettavasti oli sitten mies joka meikkasi itseään naiseksi) katsoi minua lamaantuneena.

“Mitä?” Bill kysyi ja kumartui puoleeni. Painauduin alustaa vasten vähän tiukemmin, mitä hemmettiä tuokin meinasi? Nyt oli kyllä hämmentävää, en muistanut koskaan olleeni näin hämmentynyt. Tosin en muistanut koskaan olleeni missään muualla kuin tässä huoneessa…

“Bill, anna tilaa hengittää, huomaatko että se on vielä sekaisin?” nainen torui ja veti Billin varovasti kauemmas minusta. Jostakin tunnuin saaneeni lisää voimaa itseeni, onnistuin kampeamaan itseni istuvampaan asentoon käyttäen oikeaa kättäni, vasen tuntui toimintakyvyttömältä enkä jaksanut kiinnittää siihen sen enempää huomiota. Olin melko varma, että tapa jolla katsoin kahta muuta sai heidät tolaltaan, vai kuinka usein sitä joku ventovieras katsoo toista silmät tennispalloina, vähintäänkin sen kokoisina?

“Tom, ei mitään hätää, pysy vaan aloillas. Sun pitää nyt levätä, sen verran pahan iskun sait”, nainen sanoi lempeästi hymyillen minulle ja kiirehti painamaan minut takaisin makuulle. En antanut, pysyin tiukasti paikallani ja tuijotin miestä, joka tuijotti minua takaisin silmät pelosta suunniltaan. Miten ihmeessä hän onnistuikaan vaihtamaan kasvojensa ilmettä erilaiseen joka toinen sekunti, se oli minulle täysi arvoitus.

“Keitä te oikeen ootte?” kysyin ennen kuin ehdin hillitä kieltäni. Minua ahdisti olla tässä kahden täysin tuntemattoman kanssa samassa tilassa, kun he puhuivat jostakin mistä minulla ei ollut sitten hajuakaan. Mutta neljällä sanalla oli tehokas vaikutus.

Billiksi kutsuttu mies kavahti järkyttyneenä taaksepäin, ja vierelläni seisova nainen rypisti kulmiaan irrottaen otteensa minusta. Nainen otti askeleen taaksepäin, katsoen minua yllättyneenä, vakavana. Hän viittasi Billin viereensä, tarttui tätä käsivarresta ja sulki silmänsä hetkeksi, miehen tuijottaessa minua edelleen. Taisi olla vaikea lopettaa, kun ei kerran yhtään voinut rajoittaa sitä.

“Tom, muistatko sä kuka sä olet?” nainen kysyi hetken kuluttua avattuaan silmänsä. Tuijotin häntä hämmentyneenä, koittaen ymmärtää kysymyksen. Ihan kuin se olisi lausuttu näkymättömän verhon takaa, vieraalla kielellä ja oudoilla kirjaimilla, joita en tuntenut. Yhdistelin sanoja hetken mielessäni, sain niistä aikaiseksi jonkinmoisen kokonaisuuden.

Muistatko sä kuka sä olet?

En. En muistanut.

“En… Mä tiedä”, vastasin hiljaa, maistellen sanoja kielelläni. Ne olivat jotenkin hankalat lausua, kun en ymmärtänyt niidenkään merkitystä kunnolla. Mutta ainakin Bill ymmärsi, mies voihkaisi ja lyyhistyi lattialle polvilleen, pää painui alas ja hän näytti lyödyltä.

“Bill, mikä tuli?” nainen huudahti ja laskeutui poikansa viereen nopeasti. Hän koitti kääntää miehen kasvot itseensä päin, mutta tämä piti ne itsepäisesti aloillaan, ei antanut muiden nähdä niitä. Olin melko varma, että mies koitti sulatella jotakin mitä ei voinut uskoa todeksi.

Nyt pystyin jo vähän keskittymään siihen, miltä ympärilläni näytti. Tuntui kiusalliselta tuijottaa äidin ja pojan yhteistä hetkeä (vaikka ei siinä sinänsä mitään hirveän kiusallista ollut meneillään), joten annoin katseeni vaeltaa valkoisilla seinillä. Kaikesta päätellen olin sairaalassa, sisustus viittasi siihen. Erilaiset monitorit, tippatelineet, pari halpaa akvarellimaalausta seinällä ja verhot auki vedettynä sänkyä kiertävällä tangolla. Ja minä istuin nyt sängyllä, joka oli pedattu karhealla lakanalla. Ja oikeassa kädessäni oli jotakin ylimääräistä, siihen oli kiinnitetty tippaletku. Keskityin olemaan katsomatta sitä, se ällötti minua.

“Tom, etkö muista mua?” Pelokas, vapiseva ääni keskeytti minut. Käänsin katseeni ylös lakanasta jota olin tuijotellut, kohtasin pystyssä hienoisesti vapisevan Billin murtuneen katseen. Ruskeat silmät näyttivät kosteilta, mutta kyyneliä ei ollut valunut poskille. Huulet tärisivät, mies puristi ne tiukasti kiinni tuijottaen minua intensiivisesti, huolesta pakahtumaisillaan ilmeisesti.

Tutkin miehen kasvoja. Niissä ei ollut mitään mitä olisin muistanut. Äänessä ei ollut mitään minkä olisin muistanut. Vaatteissa ei ollut mitään mitä olisin tunnistanut, vaikka kai tuollaiset olisi pitänyt, tiukat pillifarkut, pitkähihainen T-paita ja jalassa oli vielä jotkin kengät, jotka muistuttivat todella epäilyttävästi korkkareita. Mutta ei, minä en tunnistanut miestä yhtään mistään. Jouduin pudistamaan päätäni, laskin katseeni peläten uutta kauhunsekaista reaktiota.

“Ei.” Ääni oli tuskin kuuluva kuiskaus. Vavisten minun oli pakko nostaa katseeni, ja kohtasin ruskeiden silmien nyt selvästi itkuisen katseen. Bill tuijotti minua musertuneena, hän näytti siltä kuin joku olisi juuri iskenyt puukon sisään kyljestä. Joku joka oli hänelle elämä. Siltä se nyt vaikutti.

“EI!” mies liki karjaisi. Hän nosti katseensa kattoon, näytti siltä kuin haluaisi tappaa jonkun. Vierellä seisova nainen kietoi kätensä poikansa ympärille, hän näytti itkevän. Kiiltävät kyyneleet valuivat poskia pitkin, ja hän käänsi katseensa pois minusta, kuin olisi hävennyt kyyneliään tai pelännyt niiden pelästyttävän minut. Ja senhän ne tekivätkin, yllätyksekseni. Minua pelotti katsoa sitä.

Koitin etsiä sanoja, joilla voisin pyytää anteeksi. Minusta tuntui että minun piti pyytää anteeksi. Olin tehnyt jotakin väärin, kun nuo kaksi ihan tuntematonta henkilöä minulle kerran olivat noin tolaltaan. Olin varmasti loukannut heitä todella, todella pahalla tavalla, mutten tajunnut miten. Eikä minussa ollut vastausta kysymykseen.

Ahdistuneena käänsin katseeni oikealla seinällä olevaan ikkunaan. Kaihtimet lasien välissä oli suljettu, joko ulkona oli päivä tai sitten kenenkään ei haluttu näkevän sisään. En kuitenkaan keskittynyt kaihtimiin, vaan siihen mitä näin lasin pinnassa. Siitä heijastuvaan kuvajaiseen.

Minua tuijotti kalvakka parikymppinen mies. Tai iho kyllä oli päivettynyt, mutta hän näytti silti kalpealta. Hänellä oli mustat letit, jotka laskeutuivat olkapäille kevyen näköisinä. Heijastuksessa näkyi huulikoru, joka oli minusta katsottuna vasemmalla puolen. Tai heijastuksessahan se puoli oli ihan se ja sama. Ravistin ajatukset pois päästäni ja keskityin taas kasvoihin.

Miehen silmänsä olivat ruskeat, oikeassa poskessa näkyi jonkinmoinen luomi, heikosti kylläkin mutta kyllä sen sieltä erotti. Kasvot olivat kalpeat, posket pienellä lommolla ja leuka tasainen, aika symmetrisen näköinen.

Nostin käteni kaulalleni varovasti, tuntien jonkin kutittavan ihoani. Tunsin sormieni alla jotain ohutta, käänsin katseeni takaisin heijastukseen. Se piti kättään täsmälleen samassa asennossa kuin minä, ja kurtisti kulmiaan samalla hetkellä kuin minä. Annoin sormieni siirtyä hitaasti alahuuleni vasemmalle puolelle, tunsin siinä jonkin kovan ja metallisen. Ja taas heijastus oli samassa asennossa. Yhdistelin merkkejä hetken toisiinsa, ennen kuin ymmärsin katsovani omaa kuvajaistani. Vau. En ollut odottanut ihan tuollaista, mutta kai se sitten oli kestettävä. Ja kuvajainen näytti jotenkin, miten sen sanoisi… Omalta. Sellaiselta että sen kanssa tulisi toimeen. Ihmettelin kyllä, miksi en muistanut olinko näyttänyt joskus erilaiselta.

“Bill, rauhotu. Tää voi olla vain hetkellistä, ei välttämättä pysyvää…” Naisen heikko, voimaton ääni herätti minut ajatuksistani. Käänsin katseeni nopeasti vasemmalle puolelle, pois ikkunan heijastuksesta, ja katsoin kuinka vaalea nainen varovasti auttoi poikansa ylös lattialta, tämän tuijottaessa minua täysin murtuneena. Miehen kasvoilla oli selvästi pieniä kyynelvanoja, sen näki siitä että mustat juovat halkoivat hänen valkoisia poskiaan.

“Äiti, sä näät sen itsekin. Sen katse, sen ilme, sen eleet… Se ei enää muista, mun veljeni on kadonnut”, Bill parkaisi hiljaa ja lysähti seinän viereiselle tuolille istumaan haudaten kasvonsa käsiinsä. Tunsin oloni kiusaantuneeksi, he puhuivat minusta kuin en olisi ollut paikalla lainkaan. Ahdistavaa.

“Tom, etkö muista ollenkaan mitään? Etkö muista kuka minä olen?” nainen kysyi ja asteli varovasti sänkyni viereen. Hän istui patjan reunalle arvioivana, tutkien kasvojani pelokkaalla, häkeltyneellä mutta pakolla itsensä tyynenä pitävällä katseella. Katsoin hänen kasvojaan hetken, mutten taaskaan löytänyt mitään muistoa, merkkiä siitä että tuntisin ne. Pudistin haluttomana päätäni, en halunnut että kumpikaan muuttuisi entistä surullisemmaksi.

Nainen painoi katseensa hetkeksi ja nosti kätensä kasvoilleen, varmaan pyyhkäisi pari kyyneltä pois. Minä halusin ojentaa oman käteni ja pyyhkiä suolaiset vesivanat pois, mutten uskaltanut. En tiennyt oliko minulla siihen lupaa, olinko minä joskus ollut tuolle naiselle jotakin todella tärkeää. Vaikka olihan se itsestään selvää, että olin ollut.

Lopulta nainen nosti katseensa takaisin minuun ja pakottautui hymyilemään hieman. Hän vetäisi pikaisesti henkeä ennen kuin puhui.

“Ei se mitään, kyllä se tästä. Me saadaan sun muistot palaamaan, lupaan sen. Mutta, mä olen sun äitis. Simone. Etkö edelleenkään muista mitään?” Naisen ääni oli toiveikas, mutta hän näytti pettyneeltä kun taas pudistin päätäni. Nurkassa istuva mies pysyi paikallaan, ei liikkunut yhtään kun vilkaisin häntä silmäkulmastani. Katseeni jäi värjymään hänen ylleen, ennen kuin palasin takaisin todellisuuteen, tärkeämpien kysymysten äärelle.

“Kuka mä olen?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Käänsin katseeni Simoneen, joka puri huultaan näyttäen vaivaantuneen surulliselta. Nainen ojensi kätensä minun kättäni kohden, laski sormensa sormilleni hellästi. Äidillisesti.

“Tom Kaulitz. Sä-” Simonen puhe keskeytyi, kun hän yllättäen purskahti avoimesti kyyneliin. Katsoin häntä häkeltyneenä, peläten tehneeni jotakin olemalla tekemättä mitään. En ehtinyt kuitenkaan reagoida tilanteeseen mitenkään muuten, kun Bill nousi penkiltään, harppoi äitinsä luo ja kietoi kätensä tämän ympärille lohduttavasti.

“Äiti, sun ei tarvii tehä tätä. Mä voin hoitaa sen, mee sä ulkopuolelle jos haluat”, mies supatti naisen korvaan ja auttoi tämän seisomaan. Vastausta odottamatta hän talutti naisen ulos huoneesta, ovi ehti sulkeutua parinkymmenen sekunnin ajaksi ennen kuin hän palasi. Hän puri huultaan, kädet oli kiedottu tiukasti ristiin rinnalle, kun hän istui samaan kohtaan missä hänen äitinsä oli istunut hetki sitten. Minun äitini. Meidän äitimme. Minun veljeni istui samassa kohdassa kuin äitimme äsken.

“Sä et siis muista mitään”, Bill mutisi hiljaa, katsellen minua ilmeettömänä. Pysyin hiljaa, mutta tiesin katseeni kertovan miehelle mitä vastasin. Ja hänen ymmärtäväinen, joskin surullinen katseensa kertoi hänen ymmärtävän minua.

“Hemmetti”, mies kirosi katseltuaan minua hetken. Hän nousi pystyyn ja harppoi ikkunan luo, tuijotti heijastustaan kulmat kurtussa. Katsoin häntä hämilläni, en tajunnut reaktiota.

“Mikä nyt?” kysyin varovasti. Bill huokaisi ja kääntyi hitaasti ympäri, käänsi katseensa minuun ja katsoi minua surusta sumein silmin, kaivaten.

“Mä en saa suhun yhteyttä. Mua pelottaa taas”, hän kuiskasi hiljaa, asteli sänkyni luo takaisin ja laskeutui polvilleen. Katsoin hänen ruskeita silmiään, tajusin niiden olevan samanlaiset kuin heijastuksessani näkyneet. Veli. Mutta en tajunnut sitä yhteyttä, mistä hän puhui. Minkä yhteyden hän oli hukannut.

“Sä et muista sitäkään”, Bill huokaisi ja otti oikean käteni omien kämmeniensä väliin. Hän silitteli ihoani hiljalleen, kiinnitin huomioni mustiksi lakattuihin kynsiin. Aika… Outoa. En muistanut koskaan ennen nähneeni miestä jolla olisi kynsilakkaa.

“Me ollaan siis kaksosia. Identtisiä. Meidän välillä on yhteys. Oli yhteys. Mutta nyt kun sä et enää muista, se on kadonnut… Mä en löydä susta sitä, minkä oon aina ennen löytänyt.” Bill katsoi silmiini surullisena, niin että minuun sattui. Teki inhottavaa nähdä jonkun olevan noin surullinen, mutta nyt kun tiesin hänen olevan veljeni…

“Mut älä pelkää, me etsitään se. Mä vannon, etten lepää ennen kuin me ollaan taas kunnolla veljiä, eikä tämmösiä… Mä autan sua, sä selviät kyllä. Tää tosin muuttaa aika paljon, mun pitää viedä sut piiloon, pois ihmisten ilmoilta.”

Katsoin Billiä kummastuneena, yllättyneenä. Miksi minut pitäisi viedä pois? Miksi tämä muuttaisi niin paljon? Totta kai ymmärsin, että menneisyyteni etsimisessä kestäisi kauan, muta tuskin minua piiloon pitäisi viedä?

“Piiloon?” toistin saatuani ääneni takaisin hetkellisen yllätyksen jälkeen. Bill nyökäytti päätään haikeana ja ponnisti huulilleen hymyn.

“Media on muuten koko ajan kannoilla. Ne seuraa meitä, ei jätä rauhaan”, hän selitti hiljaa, loi samalla murhaavan katseen seinään takanaan. Siellä varmaan oli sitä mediaa, mistä mies puhui noin pisteliäällä äänensävyllä.

“Miks? Mikä meissä ny niin ihmeellistä on että pitää seurata?” kysyin hämilläni. Bill huokaisi ja katsoi minuun, edelleen väkinäinen hymy kasvoillaan.

“Tää on outoa kun sä et muista. Luulis nyt et sellanen ei unohdu… Mutta, me ollaan kaikkialla. Meistä kerrotaan lehdissä, telkkarissa, radiossa… Joka paikassa. Me ollaan bändissä meidän kahden kaverin kanssa, sä olet kitaristi. Mä solisti. Gustav on rummuissa ja Georg bassossa. Me ollaan Tokio Hotel. Me oltiin -” Mies keskeytti äkisti lauseensa, kuin olisi kauhistunut omia sanojaan. Hymy suli hänen huuliltaan pois ja hän veti nopeasti henkeään ennen kuin jatkoi.

“Me ollaan Tokio Hotel niin kauan kuin mahdollista. Mutta sä olet nyt tärkeempi, jos muu ei auta niin sit on enää me neljä. Mä vannon, ettei sua häiritä, mä järjestän niin että sä saat etsiä ittes rauhassa. Mä lupaan sen.”

 

 

Hmm. Noi välit kappaleiden välillä ärsyttää mua, mut en osaa tehä niille mitään. Ja tavallaan ne tuntuu sopivan tekstiin. Joo, kertokaa mielipiteitänne, ja jos haluutte ilmoituksia jatkoista nii suosittelen just sitä kommaamista, vaikea ilmoittaa jos ei tiedä kenelle pitäisi :>