No niin, tässä sitä taas ollaan. Kolmas luku on tarkistettu (?). No siis todella huonosti, löysin miljoonia virheitä ja suutuin pilkkuvirheilleni niin että jätin ne kaikki sinne. Siis kirjoitusasultaan uskomattoman huono luku, eikä tässä oikeastaan kunnolla tapahdukaan mitään. Tom vain mietiskelee ja Bill tunteilee, muut siinä sivussa sitten koittaa auttaa.

 

 

Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Minut päästettiin ulos huoneestani ensi kertaa päiväkausiin. Kaikki olivat vain vouhottaneet, että minun piti pysyä piilossa, kunnes olisin fyysisesti loistokunnossa ja voisin lähteä sairaalasta. Oli rasittavaa maata aloillaan päiväkausia, ensimmäisestä heräämisestäni sairaalassa oli nyt kymmenen päivää. Kymmenen pitkää, tuskallista ja hämmentävää päivää.

Olin saanut Tom Kaulitzista selville aika paljon, mutta aivan liian vähän asioita. Olin saanut itsestäni selville aivan liian vähän asioita. Tiesin vain nimeni, ikäni, perheenjäseneni, ystäväni, viimeisen kahdenkymmenen vuoden tapahtumat tiivistetysti, kiinnostuksenkohteeni, harrastukseni, asuinpaikkani, vaatekokoni, kännykkäni numeron ja lempiruokani ja -maani. Siinä kaikki. Ei siitä ollut mihinkään, kun minun kerran piti nyt kävellä ulos sairaalasta turvamiehien ympäröimänä ja henkisesti sekaisin.

Bill käveli oikealla puolellani vasen käsi olallani suojelevasti. Hänen käytöksensä tuntui jotenkin hämmentävältä, oli tuntunut koko ajan varsinkin sen jälkeen kun olin saanut tietää olevani kymmenen minuuttia veljeäni vanhempi. Minun käsitykseni mukaan isoveljen velvollisuus oli huolehtia nuoremmastaan eikä toisin päin. Ei asiaa auttanut yhtään se, että Bill oli minua kaksi senttiä pidempi, hän oli silti nuorempi.

Vasemmalla puolellani taas käveli mies, jota en vielä voinut sanoa tuntevani kovinkaan hyvin. Georg Listing, minua noin kymmenen senttiä lyhyempi, vihreäsilmäinen ja ruskeahiuksinen mies. Olin puhunut hänen kanssaan päivittäin, Bill oli ollut mukanani koko ajan tavallaan ‘tulkkina’, selventämässä minulle asioita joita en ymmärtänyt. Vaikka hän sanoikin hukanneensa yhteyden minuun, hän osasi nähdä milloin en ymmärtänyt mitään. Kuitenkin, keskustelut Georgin kanssa olivat avartaneet menneisyyttäni pala palalta. Ja hänen kanssaan juttu tuntui luistavan helposti, ja minulla oli ihan mukavaa jutella toiselle. Toivoin vain että olisin oikeasti voinut perehtyä keskusteluun, eikä Billin vähän väliä olisi tarvinnut keskeyttää puhetta ja varmistaa että ymmärsin jonkin asian.

Billin oikealla puolella käveli lyhyt, silmälasipäinen mies. Minulle hänet oli esitelty Gustaviksi, ja hänenkin kanssaan tulin juttuun ihan kivasti. Vaikka mies olikin vähän hiljainen, hän tuntui ymmärtävän ja auttoi minua välillä tajuamaan kuulemiani asioita. Hänen kanssaan tiesin tulevani juttuun, kunhan pääsisin kunnolla tutustumaan.

Simone ei ollut mukanamme tällä kertaa. Hän tuntui murtuneen lopullisesti, kun en muistanut edes itseäni. Bill oli koittanut selittää asiaa minulle, sanonut että me kaksi olimme vain niin tärkeitä äidillemme, mutten edelleenkään tajunnut asiaa. Minun teki kuitenkin pahaa tietää, että nainen oli tällä hetkellä kotonaan miehensä kanssa, koittamassa selvittää ajatuksiaan. Olin ehdottanut Billille että kävisimme hänen luonaan, mutta veljeni oli vain sanonut ettei siitä olisi paljoakaan apua, Simone saattaisi vain mennä vielä huonompaan kuntoon.

“Älä hämäänny nyt. Ulkona on paljon ihmisiä, ja ne haluaa saada tietää mitä täällä on sattunu. Niille ei kuitenkaan kerrota mitään, nyt me vaan hoidetaan sut nopeesti kotiin rauhottuun. Jos me ei voida olla siellä, mä etsin toisen paikan”, Bill supatti korvaani kun astelimme sairaalan ala-aulaan. Minusta oli vähän noloa mennä siellä sellaisessa saattueessa, mutta minulle oli selitetty sen olevan tarpeellista. Minut kuulemma tunnistettaisiin minne sitten ikinä menisinkään, ulkonäköni perusteella. Ei kuulemma pelkästään vaatteideni (minä näköjään käytin todella, todella isoja vaatteita, ja minusta ne tuntuivat mukavilta päällä), vaan myös olemukseni perusteella. Minut saattoi kuulemma tunnistaa pelkästä kävelytyylistäni.

Nyökäytin päätäni veljelleni ja tarkistin että silmilleni asetetut lasit peittivät suurimman osan kasvojeni alueesta. Aluksi minusta oli ollut hullua käyttää laseja tammikuussa, kun ei täällä niin hirveän kirkastakaan ollut, mutta sekin oli kuulemani mukaan tarpeellista, suorastaan pakollista. Ja no, ei siitä nyt niin vaivaakaan ollut jos minulla nyt oli isot lasit kasvojeni peittona.

Heti kun ovet avattiin ja astelin ulos parin kaapin kokoisen turvamiehen kanssa, menin hämilleni. Kaikkialla näytti olevan ihmisiä, jotka kirkuivat tai huusivat jotakin. Väkijoukkoa oli pitämässä kurissa vielä pari poliisipartiotakin, ja tunsin poskieni punehtuvan hieman. Oli noloa olla tällaisen huomion keskipisteenä, kun en edes tajunnut miksi se oli sellaista. Bill puristi olkaani rauhoittavasti ja ohjasi minut kaapin kokoisten ukkojen perässä suureen autoon, jossa oli tummennetut lasit joka puolella. Minut istutettiin sen toiselle seinustalle, Bill istui suojelevan oloisena oikealle puolelleni ja Gustav taas toiselle. Georg istui meitä kaikki vastapäätä, kun ovet paukautettiin kiinni ja moottori käynnistettiin. Meillä oli tässä mukana vielä autopartiokin, sekä edessämme että takanamme tulisi auto täynnä turvamiehiä.

“Onks kaikki ok?” Bill kysyi ja otti omilla kasvoillaan olevat lasit pois. Nyökäytin päätäni ja otin lasit pois silmiltäni, auto oli muutenkin hämärä ja halusin katsella ympärilleni.

“Toi on… Pelottavaa”, mumisin vilkaistessani ikkunasta ulos, missä näkyi taas se sama väkijoukko. Bill murahti jotakin manauksen tapaista ja kaivoi kännykkänsä esille, alkoi tekstata siihen jotakin jupisten itsekseen.

“Se on aina tommosta. Meidät tunnistetaan minne ikinä mennäänkin. Nyt pitäis vaan keksiä keino jolla saatais olla rauhassa ja auttaa sua toipumaan”, Georg selitti avuliaasti. Hän katsoi minua hymyillen rohkaisevasti, ja vastasin hymyyn miten parhaiten taisin. Bill jupisi edelleen jotakin tunkiessaan kännykkänsä takaisin taskuunsa.

“Meillä on talon ympärillä kunnon vartiot. Rasittavaa, me ei päästä minnekään ja kaikki sisäänpyrkijät kuulemma pitää tutkia”, hän tuhahti ja risti kätensä rinnalleen mielenosoituksellisesti. Poskiani kuumotti, minun takiani muille aiheutui aivan liikaa tarpeetonta harmia ja töitä.

“Tehän voitte jatkaa sitä musahommaanne. Mä voin ihan hyvin olla kulisseissa miettimässä”, ehdotin vilkaisten veljeäni. Bill näytti hetken aikaa tyrmistyneeltä, mutta ilme vaihtuikin yllättäen hymyksi.

“Eikä jatketa. Ei se ole sama homma ilman sua. Kyllähän sä edelleen varmaan kykenet soittamaan, mutta ei se olis sulle sama homma ku sillon ku muistat miksi soitat ja mitä siihen kuuluu. Musahommat on katkolla nyt niin kauan kuin on tarpeen, tarvittaessa ne haudataan kokonaan. Sä olet nyt ehdottomasti etusijalla”, Bill selitti. Katselin hetken kahta muuta, odottaen saavani kuulla mitä mieltä he asiasta olivat.

“Joo, ei se ole mitään ilman sua. Me voidaan soitella keskenämme, mutta minnekään ei lähetä”, Gustav lupasi hymyillen hieman. Hän puhdisti lasejaan miettiväisenä, kuin olisi punninnut vaihtoehtoja mielessään.

“Ja kiertueelle ei lähdetä ollenkaan, se on nyt kuollut ja kuopattu suunnitelma”, Georg sanoi. Katsoin häntä kummastuneena, minulle ei oltukaan puhuttu mistään kiertueista. Bill huomasi hämmennyksen taas tavalliseen tapaansa salamannopeudella ja kiirehti selventämään asian.

“Meillä oli tarkotus kiertää Eurooppa ens kuusta lähtien, se olis kestäny parisen kuukautta”, hän kertoi. Vatsassani tuntui jotenkin oudolla tavalla tyhjä olo, tuntui siltä kuin olisin pilannut toisten ilon menettämällä menneisyyteni. Idioottimaista tehdä niin, olisi minun pitänyt tajuta tämä vaara kun…

“Mitä mulle muuten tapahtu? Mulle ei oo kerrottu sitä vielä”, kysyin hiljaa. Tunsin Billin jännittyvän vieressäni, hän varmaan tajusi asian merkityksen minulle. Käännyin katsomaan häntä uteliaana.

“Tom, me ei olla varmoja. Sä olit kaks viikkoa sitten ajamassa kaupungin laitamilla, sä olit stressaantunut harjotuksissa. Mä soitin sulle, pyysin palaamaan -”

“Mä soitin sulle vaan vähän ennen ku saatiin tietää että olit joutunut siihen kolariin”, Gustav keskeytti. Bill vilkaisi häntä pikaisesti ennen kuin jatkoi kertomustaan.

“Sä lupasit tulla kotiin, mut se venyi ja venyi. Sit mulle soitettiin, kerrottiin että toinen oli ajanut sun autoa päin… Sut oltiin jo viety sairaalaan, ja mun piti odottaa että Georg tuli hakeen mut, mä en voinu ajaa autoa siinä mielentilassa. Ja Gustavilla ei oo korttia, me jouduttiin hakeen vielä sekin matkalla. Kun me päästiin sinne sairaalalle, sä olit leikkauspöydällä, susta poistettiin niitä lasinpalasia ja tutkittiin päätä.“ Bill lakkasi puhumasta ja käänsi katseensa lattiaan, kuin puhuminen olisi ollut liikaa. Oloni muuttui koko ajan entistä vaivaantuneemmaksi, kun kuuntelin miten Georg jatkoi siitä mihin Bill oli jäänyt.

“Sulla oli aivotärähdys, muutamia pieniä murtumia ja aika paha verenhukka. On oikeesti ihme ettei sulle käynyt sen pahemmin, sä jäit pahasti puristuksiin auton sisälle. Ja sä olit lentänyt lasia päin, sen vuoks sun vasen kylkes ja kätes on tossa kunnossa”, Georg selitti viitaten samalla vasempaan käteeni. Katsoin sitä inhoten, olin hyvin tietoinen siitä miltä se näytti tällä hetkellä. Se oli arpien halkoma, mustelmilla ja kipu pysyi tälläkin hetkellä poissa vain aamulla saamani suuren lääkeannoksen ansiosta.

“Entä se toinen auto? Mitä sen kuskille kävi?” kysyin ikuisuuksia kestäneeltä tuntuneen hiljaisuuden jälkeen. Tosiasiassa oli kulunut vain puolisen minuuttia, mutta aika tuntui venyvän kun Bill pysyi paikoillaan katse lattiassa. Hän näytti kärsivän, enkä minä tiennyt ollenkaan millä helpottaa hänen tuskaista oloaan.

“Selvis vähemmillä vammoilla. Me nostettiin jo syyte sitä vastaan, ja se on menettäny ajolupansa todella pitkäks aikaa”, Gustav sanoi selvästi kuultava kiukku äänessään. Georgkin ilmeestä päätellen kumpikaan heistä ei suhtautunut onnettomuuden toiseen osapuoleen suopeasti, enkä edes viitsinyt ajatella miten Bill olisikaan suhtautunut jos nyt olisin nähnyt hänen ilmeensä.

Loppumatkan ajan vallitsi vaivautunut hiljaisuus. Minä en keksinyt yhtään kysyttävää, enkä oikeastaan uskaltanutkaan udella yhtään mitään. Odotin vain malttamattomana, että pääsisin omaan rauhaan miettimään kaikkea kuulemaani ja kokemaani. Tunsin olevani hiljalleen hapertuvalla alustalla, jonka kaikki pysyvyys rakentui sen varaan mitä olin kymmenen päivän aikana kuullut. Alusta heikkeni hiljalleen, minä haparoin eteenpäin sen päällä, etsin vastauksia kysymyksiini. Ihan kuin olisin ollut lapsi, joka herää unesta vieraassa paikassa ilman ketään tuntemaansa henkilöä, eikä hänellä ole mitään mistä pitää kiinni. Siltä se tuntui.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen auto pysähtyi. Bill käveli taas rinnallani käsi olallani, minua huolestutti hänen ilmeensä. Se oli kova, hän vaikutti pitävän kaikki tunteensa tiukasti sisällään eikä sallinut niiden näkyä. En pystynyt kiinnittämään huomiotani mihinkään muuhun kuin veljeni eleisiin, en edes katsonut millaiseen rakennukseen siirryimme. Havahduin pohdinnastani vasta kun ovi sulkeutui takanamme ja Bill istutti minut jakkaralle eteiseen. Katselin hetken ympärilleni ja tajusin olevani kahden veljeni kanssa, muut olivat ilmeisesti lähteneet omiin koteihinsa ja jääneet ulkopuolelle vahtimaan.

“Tämmönen tää sitten olis”, Bill lausahti kiskoessaan mustan nahkatakin pois päältään. Liu’utin omani hihat hitaasti pois yltäni, katsellen tilaa samalla mietteliäänä. Olimme pienikokoisessa kaksiossa, jonka seinät olivat pääosin valkoisia, niitä koristivat muutamat taulut. Jokaisessa oli jokin kuva, tunnistin niistä itseni Billin, Gustavin ja Georgin kanssa. Oli kuvia palkintogaaloista, levynjulkaisutilanteista ja joistakin muista, joita en heti tunnistanut. Kuvissa huomioni kiinnitti enimmäkseen se, miten iloisilta kaikki näyttivät. Jokaisen silmät tuikkivat, huulet olivat kaartuneet leveään hymyyn ja olemus huokui itsevarmuutta. Ihan erilaista tunnetilaa kuin nyt, kun katsoin sivusilmällä esimerkiksi veljeäni, joka vaikutti vähän masentuneelta ja toivottomalta.

“Anna mä otan sen”, Bill sanoi nopeasti kun olin asettamassa takkia naulakkoon. Katselin häntä hetken, kun hän pujotti takin naulaan ja kiepsahti sitten ympäri, pinnistäen huulilleen mahdollisimman vakuuttavan hymyn.

“Mä esittelen sulle paikat, täällä ei oo kovinkaan paljoo huoneita mutta tavaraa riittää” mies sanoi väkinäisen iloisena ja viittasi minut perässään peremmälle asuntoon. Eteisestä pääsi olkkariin, jossa oli pari yksinkertaista nahkasohvaa, pöytä ja telkkari, jonka rinnalla olevassa hyllykössä oli melkoinen määrä elektroniikkaa. Katselin niitä hetken, Bill antoi minun tutkia rauhassa.

“Keittiö on sitten tääl, ja tosta komerosta löytää siivousvälineet”, Bill selitti heilauttaen kättään puisen oven suuntaan, joka oli olkkarin ja keittiön välisessä seinässä. Nyökäytin taas päätäni ja katselin keittiötä, joka ei ollut kovinkaan iso, siellä oli vain kuuden istuttava ruokapöytä, tuolit siihen, jääkaappipakastin, tiskipöytä, uuni ja muutama kaappi astioille. Pöydän pään takana oli isokokoinen ikkuna, josta näkyi Berliinin kaduille melko hyvin.

“Nää kaihtimet pidetään kiinni aika usein, voi olla että joku taulapää kuvaa ikkunan kautta”, Bill kertoi räväyttäen kaihtimet nopeasti kiinni. Katsoin ikkunaa hetken mietteliäänä, piti todellakin olla melkoinen taulapää jos kuvasi toisten ikkunoita.

“Okei”, sanoin lopulta. Bill nyökäytti päätään hieman ja ohjasi minut sitten kättä olallani pidellen takaisin olkkariin ja sisään ovesta, joka oli huoneen vasemmalla puolella.

“Mun huone, sä voit tulla tänne ihan missä vaiheessa vaan jos tulee jotakin”, veljeni ohjeisti. Katselin huonetta, joka näytti olevan sekalainen, mutta kuitenkin tarkassa järjestyksessä. Vastapäisessä seinässä oli kahden metrin levyinen ikkuna, siinäkin kaihtimet tiukasti kiinni, ja ikkunan alla oli leveä kahden hengen sänky, pedattu valkoisilla lakanoilla. Vasemmalla oli kirjoituspöytä ja sen edessä tuoli, pöydän vieressä vielä pieni musta nahkasohva ja sitä vastapäätä oikealla suurikokoinen vaatekaappi, joka raollaan olevista ovista päätellen oli melko täynnä tavaraa. Kaapin vieressä oli valkea ovi, joka luultavimminkin johti kylpyhuoneeseen. Seiniä kiersi kolmenkymmenen sentin päässä kattopaneeleista oleva hyllykkö, jolla oli läjäpäin tavaraa.

“Näyttää sulta”, sain sanottua. Bill ei vastannut mitään, mutta saatoin havaita silmissä pilkahduksen haikeaa, kaipaavaa katsetta, ennen kuin hän kääntyi ympäri. Hän katsoi minua hymyillen vähän alakuloisen oloisena.

“Mä näytän sulle vielä sun oman huoneen, sit mä alan kattoon jotakin syömistä”, Bill sanoi vaisusti. Seurasin häntä ajatuksissani, kun hän johdatti minut olkkarin perälle ja sisään viimeisestä ovesta.

Tämä huone tuntui oudolta. En osannut kuvailla, miten, miksi ja minkä vuoksi. Se vain oli outo. Huone oli malliltaan samanlainen kuin Billinkin, vastapäisellä seinällä oli ikkuna, ja senkin alle oli tupattu parisänky. Oikealla seinällä oli vaatekaappi ja pöytä, kummankin pinta oli lakattu mustaksi. Oikealla puolen taas oli sohva, vaaleaa nahkaa, ja sen vieressä raollaan oleva ovi kylppäriin. Huone oli ihan hyvässä järjestyksessä, ihan kuin se olisi siivottu vastikään.

“Mä siivosin sen eilen. Ajattelin että susta olis mukavampaa sillä lailla. Kaikki on just sillä tavalla ku sä halusit niiden olevan kun me muutettiin tänne”, Bill selitti vaimealla äänellä, josta kuulsi muistojen aiheuttama tuska. Katsoin häntä miettien mitä voisin sanoa helpottaakseni hänen oloaan, mutta hän vain heilautti kättään kuin sillä ei olisi väliä.

“Mä meen kattoon jotakin syömistä. Sä voit tutkia tätä sillä välin”, hän sanoi ja asteli ulos huoneesta ennen kuin ehdin sanoa mitään. Katsoin hetken hänen peräänsä, arvioiden mitä minun pitäisi tehdä, mutta jotenkin minusta tuntui siltä että hän halusi olla hetken rauhassa, koittaa selvittää ajatuksensa. Enkä minä halunnut hankaloittaa tilannetta, kun se jo ennestään oli hänelle hankala.

Astelin peremmälle huoneeseen, tutkin sitä katseellani. Seinät olivat paljaat lukuun ottamatta niillä roikkuvia kitaroita ja tauluja, joita innostuin tutkimaan. Suurimmassa osassa niitä oli kuva kahdesta lapsesta, jotka näyttivät tavattoman iloisilta. Hetken kuvia tutkittuani pystyin erottamaan niissä piirteitä, joita oli minussa ja veljessäni. Meni vielä hetki, ennen kuin pystyin selvästi erottamaan kumpi oli kumpi.

Kauiten katsoin kuvaa, jossa olimme kaksin seisoskelemassa pienen pöydän edessä. Tunnistin omat kasvoni rastapäisen pojan kasvoista, hän näytti todella iloiselta ja piteli käsiään toisen kuvassa olevan olilla. Billin hiukset olivat mustat, sojottivat pystyyn pieninä piikkimäisinä kiehkuroina, silmät oli meikattu mustalla melko harjaantumattomasti. Poika nauroi täyttä kurkkua, kiskoi veljensä rastaa koittaen samalla irrottaa tämän otteen kaulastaan. Kuvan ottamisesta oli pakko olla monta vuotta, en uskonut että olisimme voineet näyttää tuollaisilta ihan vähän aikaa sitten. Sitä paitsi kummankin kasvoissa oli niin paljon lapsenpyöreyttä, että kuvan täytyi olla vähintäänkin seitsemän vuotta vanha.

Käännähdin ympäri ja siirryin katsomaan kirjoituspöytää. Se oli hyvässä järjestyksessä, pari paperipinoa, kyniä ja kumeja. Kaikki tosin näyttivät melko käyttämättömiltä, totesin hymähtäen hiljaa. En tainnut olla kovinkaan ahkera kirjoittamaan, tai tekemään kovinkaan paljoa paperin kanssa. Nekin paperit mitä pinoissa oli, olivat pääasiassa nuotteja. Tajusin niistä jotakin, mutta niissä oli paljon minulle ylitsepääsemättömiä piirteitä. Minun oli tainnut olla pakko olla hyvä soittaja, jos kerran noita olin ymmärtänyt.

Otin pari askelta taaksepäin ja istahdin sängylle. Peiton kangas tuntui pehmeältä, paljon mukavammalta kuin sairaalassa oli ollut. Patja oli joustava ja tuntui sopivan minulle loistavasti, kun kaaduin varoen selälleni. Katselin kattoa uppoutuen taas ajatuksiini.

Tulisi olemaan vaikeaa päästä selville kaikesta. Tässäkään huoneessa ei ollut minulle mitään tuttua, vaikka kuinka yritin pinnistää muistiani ja etsiä jotakin minkä olisin tunnistanut. Kaikki oli hämärän peitossa. Kaikkien noiden kuvien katselu, se sai minut tuntemaan oloni haikeaksi, sellaiseksi että minun olisi kuulunut muistaa kaikki niistä. Minun tehtäväni oli muistaa ne. Mutten voinut. Saatana, manasin mielessäni ja suljin silmäni.

 

 

Toivon ettette nyt hirtä mua näin tasottomasta ja huonosta tekstistä, kiitoksia. Saatte edelleen haukkua tän ihan lyttyyn, mä koitan ottaa niistä haukkumisista kaiken mahollisen irti. Saatte käskee mua vaikka lopettaan kirjottamisen, tosin siitä ei tule mitään koska oon mielettömän itsekäs kirjottamisen suhteen enkä suostu lopettamaan vaikka kaikki maailman miljardit ihmiset olis mua vastaan o.o Hyvin outoa.

Tää blogi sitten tuppaa vammaamaan mulla aika pahasti, joten jos täällä nyt on jotakin virheitä mä en enää mene poistamaan niitä. En oikeesti tajua, miten tää näin huonosti voi totella mua o.o