Luoja sentään, mä väkersin tän tunnissa. Koulussa iski aivan järkyttävä inpsis, kirjoitin pari sivullista vihkoon ja sekoilin matikantunnilla, mutta kyllä se sieltä tuli. Betaa mulla ei tässä ole, kun siskot on sellasia ettei tajua tällasista yhtään mitään, valitettavasti. Ja nyt en saa yhteyttä kehenkään joka voisi betailun hoitaa, joten tää teksti on vaan Worksin ja mun aivojen varassa. Nauttikaa jos voitte, mä en pysty pitämään tätä itselläni säilössä tätä kymmentä minuuttia kauempaa. Kommata saa, jos jaksaa.

TH-ficci, ei pitäisi mennä twincestin puolelle. Ainakin tein kaikkeni sen eteen ettei menisi, mä en osaa kirjoittaa sitä sitten yhtään... Tomin kertomana kirjoitettu, koitin päästä miehen pään sisään miten vain taisin. Ja omasta mielestäni ihan onnistuinkin siinä.

 

 

Ikkunasta sisään lankeava heikko kuun valon kajo valaisee valkoseinäisen, suuren ja yksinkertaisesti sisustetun huoneen aavemaisesti. Se heittää lattialle hopean ja valkoisen kehystämiä varjoja saaden jokaisen pienen tahran ja läikän lattiaa peittävässä muovilevyssä piirtymään silmien verkkokalvoille tarkasti. Katson valon ja varjon huoletonta ja kaunista, herkkää leikkiä kyynel silmässä, puristaen kylmiä käsiäsi omissani. Ne ovat jääkylmät ja tuntuvat katoavan koko ajan enemmän, kuin lipuisit pois ulottuviltani. Ja niin livutkin.

En pysty pitämään silmäni kauaa erossa sinusta, vaan jo muutaman sekunnin kuluttua käännän katseeni kohdatakseni sinun varjomaisen olemuksesi, joka häviää sekunti sekunnilta toiseen ulottuvuuteen, muuttuu osaksi loppumatonta universumia. Katseeni lukittuu pieneen ja kuihtuneeseen vartaloosi, joka makaa valkoisen peitteen alla liki liikkumatta, vain rintakehäsi kohoilee pienesti. Kuu valaisee vartalosi valkoisella hohteellaan, piirtää jokaisen kohouman veitsenterävänä sinne minne ei pääse ohitsesi. Silmäni etsiytyvät kasvojasi kohden, välittämättä kyynelistä jotka puskivat ulos kulmistani säälimättömällä vauhdilla.

Katson kasvojasi, jotka hohkaavat valkoisina kuun hohteessa. Ne ovat luonnottoman valkeat, valkeammat kuin lumi tai puhtainkaan valkoinen jonka olen koskaan nähnyt. Yönmustat ripsesi näyttävät aavemaisen ja taivaallisen kauniilta ihoasi vasten, ja suljettujen luomiesi takana silmäsi pyörivät villisti. Näen sinun taistelevan kuumetta, kipua ja elimistöäsi tuhoavia tuhoajia vastaan, mutta on selvää ettet voi voittaa niitä. Olemme myöhässä, olemme antaneet niiden tuhota sinua liian pitkään.

Mustat hiuksesi lepäävät velttoina tyynyllä, joka tukee päätäsi. Ne näyttävät valkoiseen ihoosi yhdistettynä pelottavimmilta kuin koskaan ennen pimeässä, ja samalla en voi muuta tehdä kuin ihailla sitä kuinka kaunis olet. Olet maailman ihmeellisin olento, luomakunnan lahja, elämäni ainoa tarkoitus ja sen kulmakivi. Ja nyt olet katoamassa, jättämässä minut yksin tähän kylmään yöhön.

Näytät siinä maatessasi niin järkyttävän heikolta ja avuttomalta, että minut valtaa mieletön halu kaapata sinut syliini ja rutistaa sinut rintaani vasten, haudata kasvoni hiuksiisi ja päästää kyyneleni valumaan niiden sekaan. Haluan kertoa sinulle olevani tässä, haluan sinun tietävän ettet vietä viimeisiä hetkiäsi yksin. Tahdon kertoa sinulle, mitä merkitset minulle, toivon voivani tulla mukanasi heti kun ylität näkymättömän rajan, jonka tunnen värjyvän vierellämme. Se odottaa hetkeä jona kätesi viimein lakkaa puristamasta omaani, odottaa hetkeä jona rintasi ei enää kohoa, sydämesi ei enää syki eikä sielusi enää voi koskettaa omaani.

Yksinäinen kyynel vierähtää poskelleni, kun kiedon sormemme yhteen ja puristan käteni sinun kämmenesi ympärille niin tiukasti kuin vain voin satuttamatta sinua liikaa. Kumarrun yllesi ja kuuntelen hengittämättä, kuinka vedät hiljaa happea sisällesi ja koitat saada ilman kiertämään suonissasi. Tiedän että on liian myöhäistä saada se kulkemaan sinne kunnolla, siksi olenkin irrottanut ne kaikki letkut ja muut johdot jotka sinut liittivät hengityskoneeseen. Kuulin tänään aikaisemmin kun sinua hoitava lääkäri puhui hoitajille, että aikasi oli lopussa. Kuulin hänen sanovan, että et kestäisi enää kuin pari päivää. Halusin säästää sinut siltä järkyttävältä tuskalta, jota täällä pysyminen sinulle tuottaisi, ja helpottaa kuolemaasi, olkoonkin että se satutti minua enemmän kuin mikään oli koskaan satuttanut.

Sänkysi vieressä seisova monitori piirtää hiljalleen käyrää näytölleen. Se on ainoa laite, jonka annoin jäädä kiinni vartaloosi. Haluan tietää tarkalleen, minä hetkenä viimein jätät tämän maailman, tietää tarkasti milloin on yksinkertaisesti liian myöhäistä auttaa sinua. En tahdo jäädä yksin tähän maailmaan enää pitkäksi aikaa sen jälkeen kun olet mennyt rajan yli.

Äkkiä sinä vedät hädissäsi henkeä, ähkäiset ja avaat silmäsi. Nousen välittömästi kunnolla istumaan ja katson kasvojasi huolen tukahduttaessa minua sisältäpäin, nytkö aikasi oli tullut? Olisitko nyt sanomassa viimeiset sanasi, olisitko nyt hyvästelemässä minut viimeisen kerran? Sanoisitko minulle, että minun pitäisi jatkaa elämääni ja unohtaa sinut? Pyytäisitkö minua kertomaan kaikille, kuinka rakastat heitä, pyytäisitkö minua välittämään hyvästisi kaikille niille ihmisille, jotka rakastivat lauluasi? Haluaisitko minun jatkavan muiden kanssa musiikin tekoa, sinun muistollesi?

“Tom”, kuiskaat hennosti ja etsit minua ruskeilla silmilläsi. Asetan kämmeneni, jotka edelleen puristavat sormiasi rintakehällesi ja kumarrun lähelle, niin että kasvomme liki koskettavat toisiaan. Katson säihkyvien, mutta pelokkaiden silmiesi loistetta, annan itseni ahmia noiden tähtien loistetta. Näkisin sen nyt ehkä viimeistä kertaa, ja halusin muistaa sen ikuisesti.

“Mä olen tässä, älä pelkää”, sanon hiljaa, niin rohkaisevasti kuin voin pelkoni kouristamana. Pakotan kyyneleet pysymään poissa, en halua että viimeinen muistosi minusta tällä puolen on vuoksesi itkevät kasvoni. Haluan että näet niissä kaiken sen rakkauden joka sinulle kuuluu, haluan että tiedät etten unohda sinua koskaan.

“Miksi mä pelkäisin?” kysyt hämmentyneenä ja tuijotat minua hämmentyneenä. Heikosti irrotat oikean kätesi minun kämmeneni otteesta ja nostat sen poskelleni, silität sitä hymyillen onnellisena. Olet niin onnellinen ollessani vierelläni, että se melkein tappaa minut. Olet niin kaunis hymyillessäsi.

“Koska sä olet täällä”, vastaan. En halua sanoa, ettet elä enää pitkään, toivon sinun uskovan että elät vielä vuosikymmeniä minun rinnallani. Mutta katseesi on edelleen hämmentynyt ja sormesi hipovat poskeani jäisinä, ihmettelen mistä saat voiman niiden liikuttamiseen.

“Ei sitä pidä pelätä. Mun ei tarvi pelätä mitään, kun sä olet tässä”, sanot hymyillen aidosti iloisena ja annat sormiesi pyyhkiä silmieni edelleen vähän kosteita alusia. Kulmasi rypistyvät huolestuneeseen ryttyyn ja silmäsi katsovat minua ymmällään.

“Miksi sä itket?” kysyt ja annat silmiesi pyyhkiä kasvojani. Olet todella äimistynyt, et ymmärrä miksi itken rinnallasi kun itse olet niin onnellinen. Et tahdo nähdä minun suruani, kun itse et näe mitään syytä murheellisuuteen.

“Äh, mua vaan väsyttää”, sanon ja silittelen poskeasi hymyillen. Työnnän surun kauemmas ja nautin siitä, kuinka saan koskea sinuun ja tuntea sinut rinnallani. Sinä katsot minua hymyillen, mutta samalla huolestuneena. Se tuntuu nurinkuriselta, koska minunhan tässä kuuluu olla huolestunut, minähän tässä olen sinut menettämässä. Sinä siirryt toiseen paikkaan, jätät minut yksin. Yksin yöhön.

“Mee sitten nukkuun”, naurahdat hiljaa. Ääntäsi ei voi kuvailla, se on niin kaunis ja herkkä. Kuin enkelten laulu taivaan pyhimmässä lehdossa, kun maailman kaunein enkeli syntyy. Se kyllä on jo syntynyt, se olet sinä. Sinä olet maailman kaunein ja ihmeellisin enkeli, joka ei koskaan unohdu ihmisten sydämistäni. Sinä olet maailman valo, se tähti joka johdattaa meidät muut turvaan. Olet se rakkaus, joka on pitänyt minut hengissä, se syy miksi ylipäätänsä olen täällä. Olen se, jonka on tarkoitus olla enkelin vierellä ja valaa häneen toivoa tulevaisuudesta, jota hänen ei tarvitse pelätä. Jota sinun ei tarvitse pelätä, olet niin hyvä ja puhdas sydämeltäsi, että pääset suoraan pyhimpään ja kauneimpaan paikkaan, ilman että sinulta kysytään mitään. Pääset sinne niin, Luojan luo, ja jäät sinne hänen luokseen elämään ikuisuutta.

“En mä, mä mieluummin olen tässä sun kanssas”, vastaan ja silitän otsaasi hellästi. Kasvoillesi nousee tyytyväinen ja suloisen onnellinen ilme, kuin pienelle vauvalle joka makaa vastasyntyneenä äitinsä sylissä. Taivaallinen lahja syntisille, niin minä sinut näen, olen aina nähnyt ja tulen näkemään päivieni loppuun asti.

“Niin mäkin sun”, hymähdät ja suljet silmäsi. Katselen lumoutuneena tummia ripsiäsi, jotka kehystävät luomiasi kuin enkelin sädekehä. Ne ovat niin kauniit, kuten enkelillä kuuluukin olla. Kätesi poskellani vetää minun pääni alemmas, ja lasket pääni rinnallesi jotta kuulen sydämesi sykkeen. Se hidastuu hidastumistaan, ja ihmettelen miten voit edelleen olla noin, sykkeesi on aivan liian alhainen. Ehkä sinä olet niin taivaallinen, että edes se ei estä sinua olemasta onnellinen aikasi loppuun saakka.

“Tom, kerrothan sä kaikille et mä rakastan niitä?” kysyt odotetusti. Kivi jysähtää mahani pohjaan, sinä siis tiedät kuolevasi. Sinä tiedät että aikasi on loppu, tiedät että toinen enkeli hakee sinut kohtaan turvaan tältä maailmalta. Vedän henkeä ja nostan pääni, nyökkään. Kiedon käteni käsiisi ja puristan niitä lupaukseni vahvistukseksi.

“Tietty kerron. Mut älä aattele sitä nyt, sulla on vielä paljon aikaa”, valehtelen. Haluan suojella sinua totuudelta, en halua sinun olevan epätoivoinen siksi että mietit muita. Mutta mitä voi odottaa enkeliltä, hän ajattelee aina ensin muita ja sitten vasta itseään.

“Tom, mä tunnen että aika on vähissä. Mä näen tähtiä, ne on kirkkaampia kuin ne mitä sä näet tolla taivaalla. Ne on kuin enkeleitä, ja ne laulaa. Mä en ole koskaan kuullut mitään kauniimpaa”, huokaat ja avaat silmäsi. Minun elämäni kirkkaimmat ja kauneimmat tähdet katsovat silmiini, ja suru tuntuu musertavan minut alleen. Kohta aikamme on ohi, kohta olet poissa, tunnen sen. Mutta en halua sinun ajattelevan niin.

“Älähän nyt hupsi, sä olet pian terve. Tää on ihan pikkujuttu vaan”, lupaan ja hymyilen taas. Inhoan itseäni kun valehtelen, mutta se on ainoa keino sinun rauhasi turvaamiseksi. Pudistat kuitenkin taas päätäsi huokaisten.

“Älä. Sä tiedät ihan yhtä hyvin kuin mäkin, et se on ovella. Mä lähden pian, vaikken tahtois”, kuiskaat ja kyynel vierähtää poskellesi. Pelästyn sitä ja pyyhin sen heti pois, ei enkeli saa itkeä. Hänen ei kuulu itkeä, enkelit ovat liian kauniita itkeäkseen. En osaa sanoa sinulle mitään, katson vain kauniita kasvojasi epätoivon puristaessa sydäntäni.

“Nyt”, hätkähdät äkisti, ja silmäsi levähtävät auki. Katsot jotakin mitä minä en näe, hengität vaivalloisesti ja vapiset, näen pelon ja onnen risteilevän kasvoillasi. Nostan sinut nopeasti pois peittojen alta ja kiedon syliini, puristan sinut rintaani vasten ja katson kasvojasi itkua pidätellen.

“Mä rakastan sua. Mä lupaan katsoa sua pilvien päältä, mä valvon sua koko ajan”, lupaat silmät säteillen, katsoen silmiini suuret ruskeat silmät levällään. Hymyilet onnellisena ja kiedot kätesi kaulaani, vedät itsesi ihan kiinni minuun. Ja minä vedän sinut kiinni itseeni, ahmin olemassaoloasi itseeni kun se vielä on mahdollista. Katson kasvojasi lumoutuneena, ja sinä vastaat katseeseeni kauniisti hymyillen. Nostat kätesi poskelleni viimeisen kerran, hipaiset huuliani, silmiäni, otsaani, korviani… Ja sitten kätesi valahtaa alas. Silmiesi loiste sammuu, hengenvetosi keskeytyy. Tunnen sinun veltostuvan sylissäni, ja silmäsi sulkeutuvat. Huulesi ovat edelleen raollaan, keskenjääneen hengenvedon takia.

Tuska jysähtää sisälleni, se räjähtää täyteen mittaansa. Henkäisen kauhuissani ja koitan pidellä sinua, puristan elottoman ruumiisi rintaani vasten ja hautaan kasvoni hiuksiisi. Polttavat kyyneleet putoilevat silmäkulmistani, kastelevat hiuksesi ja juovittavat valkeat kasvosi. Olet poissa, enkelit veivät sinut mukanaan.

Karjaisen tuskan kouristaessa sydäntäni ja nousen vavisten seisomaan, puristaen sinua itseäni vasten tiukasti. Sinä makaat sylissäni liikkumattomana, kätesi putoaa hervottomana sivullesi, jää heilumaan ilmaan. Asetan sinut hellästi takaisin sänkyysi, asettelen sinut sille nopeasti ja lysähdän maahan polvieni pettäessä. Katson musertuneena kasvojasi, jotka kuu saa loistamaan hopeallaan. Itken murtunutta sydäntäni tyhjäksi, se tahtoo murtautua ulos rinnastani ja juosta pakoon. Ja se ottaa minusta vallan.

Ponnistaudun ylös ja kumarrun yllesi. Painan huuleni kylmälle otsallesi, ahmin kauneuttasi ja vielä elossa olevaa tuoksuasi sisääni. Vapisevin käsin vedän valkoisen peiton yllesi, peitän sinut sillä lopullisesti. En halua enää nähdä kasvojasi kuolleena, haluan nähdä niiden elävän. En halua olla yksin pimeässä, en halua olla yksin yössä. Ja nyt sinä olet jättänyt minut yksin yöhön.

Kyyneleet sumentavat näkökenttäni, kun juoksen pois huoneestasi. Törmään käytävillä hoitajiin, pyytämättä anteeksi tai pysähtymättä heidän tukkiessaan tieni. Työnnän heidät vain pois edestäni ja juoksen ulos sairaalasta, ulos sen ahdistavasta ilmapiiristä. Törmään päin lasiovea, joka erottaa minut vapauttavasta ulkoilmasta, isken sen auki ja juoksen suoraan pois rakennuksesta. Huudan tuskissani ja annan ihmisten tuijottaa kyyneliäni, tiedän heidän tunnistavan minut. Lehdistö on jo päivät kytännyt tässä pihalla, eiköhän ole parasta antaa heille viimeinkin jutunaihetta. Ja sitä he saavatkin, kamerat räpsivät minusta kuvia ympärilläni ja ikuistavat tuskani maailmalle. Ihmiset juoksevat eteeni, mutta perääntyvät tajutessaan raivoni voiman. Voiman joka nyt tulee päättämään kaiken.

Juoksen läpi öisen Berliinin, perässäni ajaa useita autoja ja niiden mukana median edustajia jotka haluavat tietoja. Ja muutaman metrin päässä ja ajaa musta auto, jossa turvamiehemme ovat. He pyytävät minua pysähtymään, käskevät minua tulemaan kyytiinsä ja pois ihmisten ulottuvilta. En kuuntele heitä, annan vain jalkojeni viedä läpi kaupungin, sinne missä kaikki viimein päättyisi.

Kohta näen edessäni etsimäni. Nikolaikirkko. Se kohoaa korkeuksiin edessäni, ja erotan sen rajat vain hämärästi kyynelteni läpi. Pinnistän vauhtini äärimmilleen ja ryntään ovea päin sellaisella voimalla, että se pettää altani. Kaadun lattialle ja ponnistan saman tien takaisin pystyyn, kuulen turvamiesten hätääntyneet ja käskevät huudot takaani aivan liian läheltä. Pakotan jalkani vauhtiin, juoksen peremmälle kirkkoon etsien tietä sen korkeimpaan torniin. Jotenkin sumussa juosten löydän sen, ja lähden juoksemaan portaita ylös. Varmasti täällä on nopeampikin tapa, mutta en voinut jäädä etsimään sitä. Minun on päästävä luoksesi nyt, ennen kuin minut pysäytetään. Kuulen anovan äänesi päässäni, kuulen kuinka pyydät minua kääntymään takaisin, mutta en tottele sinua. Juoksen vain.

Ja sitten olen ylhäällä. Olen kirkon korkeimman tornin huipulla, öinen tuuli puhaltaa minua kohti ja saa minut vapisemaan kylmästä. Näen kirkon pihan parveilevan autoja, seassa on poliisejakin. Minut koitetaan pysäyttää, se on varmaa, mutta siinä ei onnistuta. Päätökseni pitää, minä en jää tänne yöhön ilman kirkkainta tähteäni, joka johdattaisi minut turvaan.

Kyyneleet eivät enää valu poskilleni, kun kapuan ikkunalle ja lyön lasin säpäleiksi nyrkilläni. En edes huomaa, kuinka se alkaa vuotaa verta ja se sykkii lamauttavaa kipua, haluan epätoivoisesti pois tästä maailmasta. Nojaudun eteenpäin, kuulen huudot takaani, ne käskevät pysähtymään siihen paikkaan. Ja samassa kaikki katoaa ympäriltäni. Minä putoan alas, putoan kuin kivi. Ilma ympärilläni vain viuhuu, se jäädyttää kehoni joka sopukan ja saa minut värisemään. Kädestäni valuva veri jää jälkeeni, se ei pysty tulemaan alas samalla vauhdilla kuin minä. Ja sitten näen sinut.

Katsot minua kyyneleet poskillasi valuen. Kasvosi ovat järkkymättömän surulliset, ja ojennat käsiäsi minua kohti. Suusi avautuu puheeseen.

“Tom, et olisi saanut. Ei ollut sun aikas”, sanot värisevällä, surullisella äänellä. Katson sinua murheellisena, ilma ympärilläni viuhuu edelleen.

“Mä en voi elää ilman sua”, sanon ja tunnen kyynelten alkavan taas valua poskilleni. Kätesi kurottuvat pyyhkimään kyyneleet pois, ja näen sinun loistavan kuin todellinen tähti. Nyt sinä olet ottanut oikean muotosi, sinä olet enkeli. Selässäsi on suuret siivet, jotka levittäytyvät ympärillemme ja luovat kauniin kirkkaan hopeisen valon. Katson niitä hämmentyneenä, mutta sitten tunnen käsiesi kietoutuvan ympärilleni.

“Mä vien sut nyt pois”, kuiskaat korvaani. Nyökkään ja hymy leviää kasvoilleni, kun katson suloisen kauniita kasvojasi ja niiden rakkautta. Tiedän valintani sattuvan sinuun, mutta samalla tiedän sinun ymmärtävän sen. Olisit tehnyt minun asemassani saman, vaikka kuinka olisin kieltänyt. Mutta minä en ollut enkeli, minä olin vain se jolle enkeli oli suotu auttamaan.

“Sulje silmäs”, käsket ja painat kätesi silmieni päälle. Suljen ne siitä riippumatta, haluan miellyttää sinua vielä viimeiset elämänhetkeni. Ja sitten tunnen murskautuvani, tunnen lipuvani pois kivun raastaessa ruumistani. Ja samassa se on ohi, lennän taivaalla ja sinä olet vierelläni. Taivas on musta ympärillämme, eikä siinä ole tähtiä. Vain me kaksi, vain me yksi.

Suusi kaartuu hymyyn, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Olet onnellisempi kuin koskaan ennen, sen näkee sinusta. Henkäisen haltioituneena ja kiedon käteni ympärillesi, rutistan suloisen lämpimän kehosi itseäni vasten.

“Mun tähteni”, kuiskaan ja hautaan kasvoni hiuksiisi. Sinä naurahdat ja halaat minua hymyillen.

“Mun elämäni”, vastaat. Ja ikuisuutemme alkaa.

 

 

Joo elikkä sellanen tekstinpätkä. Musaa kuuntelin tätä kirjoittaessa taukoamatta, siinä soi kaikki mahdollinen, Geh, Beichte, Wenn nichts merh geht, Down on you, In your shadow, 1000 Meere, Ich brech aus, Heilig, Hilf mir fliegen... Varmaan puolet koko tuotannosta. Ja tietysti In Die Nacht, jolta ficci myös nimensä sai. En ollut ihan parhaimmillani kirjoittaessani, vähän kiljuin ja höpisin omiani samalla, mutta kyl se musta ihan onnistu. Tykätkää tai ei, mä en muuta halua ku antaa tekstiä luettavaksi.

Aikamuoto saattaa vähän reistailla joissakin kohissa, koska mä luonnostelin imperfektissä mutta muutin sen sitten preesensiin. Se jotenkin sopi tähän paremmin, vaikka hankaloitti kirjoittamista tolkuttomasti. Toivottavasti se ei haitannut liikaa lukemista. Ja sitten kertoisin vielä sellasen, ettei mulla ole hajuakaan miksi Bill makasi sairaalassa. Mä en keksinyt mitään syytä sille, joten voimme nyt kuvitella vaikka niin että Bill sai jonkin myrkytyksen ja kuoli sen seurauksena. Tai ihan mitä vaan, tiedän että tää on järkyttävä aukko tekstissä mutta mä en halua paikata sitä. Mä en pysty siihen.