Tästä se sitten taas lähtee. Uus täyspitkä tarina, jonka näillä näkymin pitäisi jatkua loppuunsa saakka. Kolme lukua valmiina, neljäs alussaan, mutta tässä olisi sitten ensimmäinen osa.

Kuten joku arvata saattaa, Tokio Hotel-villitykseni jatkuu tässäkin. En yksinkertaisesti voi mitään sille, että keksin tällaisia tarinoita jostakin. Tämäkin juoni pulpahti päähän torstaina bussissa istuessa, kävin pääni sisällä pienen kamppailun kertojasta ja tässä tulos. Vanhempi herra Kaulitz selvisi onnellisena voittajana, pikkuveli saikin sitten huolehtijan roolin. Enpä tässä nyt sitten kerrokaan enempää juonesta, vaan päästän teidät ihmettelemään.

Betaa mulla ei valitettavasti ole, koska siskot ei kelpaa siihen ja vanhemmat menee shokkiin jos saa tietää mun kirjoittavan tällaista. Joten ihan vaan mun omien silmien ja Worksin voimilla mennään. Luvut ei mitään järkyttävän pitkiä ole, mutta tän pidempiä en kyllä ole koskaan ennen kirjoittanu, että saa nähdä onko ne teistä pitkiä vai ei.

Rumasta kielenkäytöstä varoittelen, ja siitä ettei tämä välttämättä ihan nuorimmille lukijoille sovi. Itse asettaisin tähän rajaksi varmaan yhdentoista vuoden ikärajan, mutta jos nuorempi tätä lukee niin se on sitten omalla vastuulla. Ja ei, minä en edelleenkään kirjoita twincestiä. Turha kuvitellakaan, että täyspitkää T/B-ficciä tulisi, koska ei tule niin kauan kuin mulla on tämmöiset ajatukset. Shotteja voi tulla, mutta niistäkään en ole varma. Ja seksiä ei ole suunnitelmissa ainakaan tässä vaiheessa, enkä oikein uskokaan että mun ikäinen plikka osaisi sellaista kunnolla kirjoittaa. Jos nyt sellainen luonnottomuus tässä kävisi, musta voitaisiin lulla vähän kaikenlaista, että jospa pysyisin nyt vain hiljaa ja antaisin teidän aloittaa lukemisen jos enää kestätte tän puheen jälkeen.

 

 Istuin autossani ajellen pimeää, hämärästi valaistua tietä pitkin. Sää oli huono, satoi lunta ja oli kylmä, ei mikään kauhean hyvä ajokeli siis, mutta minun oli ollut pakko päästä vähän tuulettumaan ja puhdistamaan mieltäni. En kerta kaikkiaan enää kestänyt olla neljän seinän sisällä, harjoittelemassa yhdessä muiden kolmen kanssa. Kaikki me stressasimme tulevaa kiertuetta niin paljon, kukaan meistä ei osannut rentoutua kunnolla. Ja kun jouduimme vielä olemaan kaikki samassa tilassa päivät pitkät, antamaan haastatteluja ja elämään koko ajan tietyn aikataulun mukaan, kaikki tuntui sietämättömältä.

Jäinen tie kimalsi autoni etuvalojen loisteessa. Niiden heittämä kiila oli voimakas, mutta olisin silti kaivannut vähän parempaa valoa. Ajoin mahdollisimman hitaasti, mutta jotenkin tunsin itseni turvattomaksi ja tuntui siltä että jotakin tapahtuisi ja pian. Naputtelin nahkapäällysteistä rattia huultani purren ja keskityin katsomaan tietä edessäni, minulla ei ollut mitään syytä hermoilla. Olin taitava kuski, harkitsin tarkkaan ja keskityin ajamiseen, ja olin lisännyt keskittymistäni Billin jouduttua kolariin. Siitä oltiin onneksi selvitty säikähdyksellä, mutta silti ajaminen tuntui stressaavalta ja pelkäsin että veljeni tai joku ystäväni, tai muu perheenjäseneni joutuisi onnettomuuteen. Enkä minä olisi silloin paikalla, jos se sattuisi kiertueen aikana.

Ravistin päätäni ja puhalsin ilmat ulos keuhkoistani, olin huomaamattani pidättänyt hengitystäni. Kaikki on hyvin, idiootti, ei sinun tarvitse huolehtia yhtään mistään, vakuuttelin itselleni hellittäen samalla kaasujalkaani. Tie edessä oli tällä tieosuudella huonosti valaistua, eikä taivaalta pyryttävä lumi ja tietä reunustavat kuusimetriset puut auttaneet asiaan yhtään. Välillä näytti siltä kuin joku olisi tarkkaillut minua puiden lomasta, mutta se oli ihan puupäinen ja hullu ajatus. Kuka tolvana nyt olisi kylmänä tammikuisena iltana ollut metsässä kun pakkasta oli viisitoista astetta? Ihan idioottimaista.

Seurasin katseellani tiukasti edelläni ajavan auton valoja. Jotenkin ne valoivat minuun luottamusta itseeni ja siihen, että kaikki oli kunnossa. Minun ei tarvitsisi huolehtia mistään, kunhan vain katsoisin tarkasti tietä edessäni ja keskittyisin, enkä antaisi ajatusteni ajautua siihen mitä ensi kuussa odotti. Ärsyttävä, rasittava matkustusrumba, jota kestäisi viikkoja ja jota ei pääsisi karkuun… Niin monta maata läpikäytävänä, niin monia uusia ihmisiä tavattavana. Ja uusia kokemuksia, mutta nyt helkkari soikoon keskityt siihen ajamiseen, ärähdin mielessäni ja purin huultani. Enkö minä todellakaan osannut nyt muuta kuin antaa ajatusteni laukata ympäriinsä? Minun piti keskittyä, piru vieköön.

Painoin vähän kaasua pitääkseni edellä ajavan auton valot edelläni. En tiennyt, oliko ollut kovinkaan viisasta lähteä Berliinin vilskeestä keskelle ei mitään, tai siis metsää, jossa saattoi sattua mitä vain. Osaisinhan minä täältä takaisin, ihan leikiten, mutta jos jotakin sattuisi voisi käydä vähän huonommin. Siinä oli taas syy, miksi kannatti pysyä edellä ajavan perässä eikä lähteä omin päin jonnekin korpeen sutimaan liukkaalla jääpeitteellä.

Kännykkäni pärähti soimaan. Murahdin muutaman kirosanan itsekseni tyhjälle autolle, hidastin vauhtiani ja ajoin tien reunaan. En riskeeraisi yhtään mitään ajamalla puhelin kourassa, kun se penteleen handsfreekin oli jäänyt kämpän pöydän laidalle. Vahingossa vain, olin lähtenyt niin nopeasti että hädin tuskin olin saanut takin päälleni.

Kaivoin kännykän takin povitaskusta ulos ja katsoin näyttöä huokaisten. Tietysti. Ei hän voinut olla soittamatta minulle, jos minusta ei kuulunut mitään pariin tuntiin. Sitä se huolenpito meillä päin vain tuntui olevan, koko ajan piti olla puhelin käden ulottuvilla ja valmiina vastaamaan siihen. Painoin vihreää luuria ja nostin kännykän korvalleni tuijotellen pimeää metsää mietteliäänä.

“No mikä ny?” kysyin vähän turhan äreästi. Eihän se nyt veljeni syy ollut, että minä olin stressaantunut kaikesta mahdollisesta.

“Mä halusin tietää missä sä oot”, varovainen, huolestunut ääni selitti hiljaa luurin toisesta päästä. Huokaisin ja pyyhkäisin otsaani kämmenselälläni, koitin rauhoitella itseäni. Bill vain oli huolissaan, ei muuta, tyynnyttelin itseäni.

“Mettätiellä kaupungin länsipuolella. En mä enää kauaa tääl oo, mä koitan vaan selvitellä ajatuksiani”, tyynnyttelin ääneen veljeäni. Naputtelin sormenpäälläni rattia ja annoin katseeni vaeltaa tummien puiden rivistöä, joka levittäytyi oikealla ja vasemmalla uhkaavana. Ei siellä mitään pitäisi olla, mutta siellä voisi olla…

“Tom, oo kiltti ja tuu heti. Siel on ihan kamala keli, mä en haluu et sä oot siellä yksin”, Bill pyysi hiljaa. Saatoin nähdä hänet mielessäni, seisomassa avuttomana, huolestuneena ja jäykkänä, samalla kun muut häärivät ympärillä huolehtien ainoastaan siitä että jokin kitara, basso tai mikki oli paikoillaan. Ajatus ärsytti minua, pyyhkäisin sen nopeasti pois mielestäni.

“Kuule, oo ihan rauhassa vaan. Mä ajan tääl neljääkymppiä, sulla ei oo mitään syytä pelätä. Ja mä oon varovainen”, vakuuttelin koittaen pitää ääneni tasaisena. Tuntui hassulta, ihan kuin olisin murtumapisteessä. Outoa.

“Ei ku oikeesti. Mua pelottaa kun sä oot siellä yksin, musta tuntuu että jotakin pahaa tapahtuu. Ja kaikki muut lähti jo, mäkin tulin jo kotiin. Olisit ny oikeesti kiltti, täällä on pelottava olla yksin”, Bill aneli jo selvästi epätoivoisen kuuloisena. Rinnassani tuntui syyllisyyden pisto, pakotin itseni olemaan rykäisemättä ja pidin hetken tauon ennen kuin vastasin mitään.

“Bill, jos tuntuu tolta sä voit soittaa vaikka Gustaville. Mut tajuathan sä sen, etten mä pääse kotiin kovinkaan nopeesti tätä menoo?” selitin matalalla äänellä, tuijotellen tiukasti edessäni katossa kiinni olevaa peiliä. Kuvajaiseni vaikutti pelokkaalta, ja tapa jolla katsoin sitä ei ollut kovinkaan rohkaiseva. Vai kuinka moni pystyi tuntemaan olonsa huojentuneeksi ja rennoksi, kun silmät olivat tennispallon kokoluokkaa ja huolesta kirkkaat?

“Tuu äkkiä. Mä ootan tääl”, Bill sanoi hiljaa. Löin pikaisesti nyrkillä reiteeni ja manasin itseni ajatuksissani, olisihan se pitänyt arvata että Bill hermostuisi ja alkaisi taas läpikäymään noita ikuisia yksinäisyyden hetkiään, joista olisi voinut kirjoittaa vaikka kokonaisen romaanin. Monituhatsivuisen sellaisen.

“Joo. Moikka”, lausahdin nopeasti. Katkaisin puhelun ennen kuin Bill ehti vastata, hänen äänensä kuuleminen vielä kerrankin olisi saanut minut vain entistä hermostuneemmaksi. Työnsin kännykän taskuuni mutisten taas muutamia manauksia, edelläni ajanut auto oli kadonnut jonnekin hornantuuttiin eikä enää tulisi takaisin. Pitäisi vain lähteä yksin ajamaan kotia kohti.

Käänsin auton ympäri mietittyäni hetken. En ollut ihan varma edessä olevan tieosuuden kunnosta, se voisi olla vähän huonompaakin, joten pelasin varman päälle ja käänsin auton nokka tulosuuntaan. Lähdin ajamaan takaisin aikaisemmin ajamaani tietä, toivoen että tie olisi nopeampi kuin äskeinen suuntani. Siitä kyllä oli todistetusti nopeampi tie Berliinin keskustaan, mutta tieosuuden kunnosta ei yleensäkään huolehdittu liiaksi. Ja nyt ei oikein haluttanut odotuttaa Billiä kokeilemalla.

Yksinäinen hiljaisuus alkoi tuntua painostavalta. Lopulta napautin radion päälle, olin pitänyt sen kiinni koko tulomatkan tänne korpeen. Kun kerran oli muutenkin vaikea keskittyä, ei auttanut kuunnella musiikkia joka olisi voinut vaikeuttaa keskittymistä vielä lisää. Selailin kanavia ajatuksissani, ja päädyin lopulta johonkin ihan paskaa musiikkia soittavaan asemaan, mutta annoin asian olla. Joko tämä tai ei mitään, ja tämä häiritsisi hiljaisuutta enemmän kuin mikään muu.

Vartin päästä ajoin jo vähän enemmän liikennöidylle tiellä. Täällä oli jopa yksi toinen auto minun lisäkseni, suuri rekka joka ajoi vastakkaiseen suuntaan. Ihmettelin hetken, mitä sekin sieltä korpimetsästä haki, mutta eipä sekään minulle sen kummemmin kuulunut. Ja miksi se olisi edes kiinnostanut minua, kysyin mielessäni naureskellen hieman. Kiukukseni löysin kysymykseen myös vastauksen, koska sinulla ei nyt ole muutakaan tekemistä. Hemmetti, ole hiljaa, minulla on tekemistä, minun pitää mennä kotiin, ärähdin ajatukselle ja pakotin itseni keskittymään taas siihen miten ajoin. Olin huomaamattani painanut kaasua vähän liikaa, ajoin jo viittäkymppiä, eikä se ollut tunnetilani huomioon ottaen kovin turvallista tänään. Vaikka nyt en olisikaan ollut huolissani, tai vaikka sää olisi ollut ihan erilainen, en olisi uskaltanut ajaa neljääkymppiä enempää.

Auton kello alkoi näyttää jo todella ärsyttäviä lukemia. 22.46. Vittu. Ei voinut olla tällaista, en minä jaksanut ajaa pimeässä tähän aikaan. Jos mitenkään vain voin, vältin ajamista näinä kellonaikoina. Ensinnäkin olin totaalinen unikeko, eikä minua innostanut nukahtaa rattiin, ja toiseksi tähän aikaan sattui liikenneonnettomuuksia minun mielestäni ihan tarpeeksi ilman että minä olin liikkeellä. Oli idioottimaista ajaa tähän aikaan, mutta nyt voimme sanoa että se oli vaikka sitten se hemmetin voivoi.

Lumisade sen kun yltyi vaan. Edessä näkyi koko ajan ärsyttäviä valkoisia hiutaleryppäitä, jotka laskeutuivat alas tasaiseen tahtiin haitaten näkemistä. Tuulilasinpyyhkijät veivasivat edestakaisin jatkuvasti, mutta eihän siitä mihinkään ollut kun sää oli tuollainen vammainen sontaläjä, lievästi sanottuna. Minun teki valtavasti mieli lyödä jotakin, mutten uskaltanut irrottaa otetta ratista. Saamarin idiootit, miksi hemmetissä juuri nyt piti olla tällainen sää? Minä halusin kotiin, halusin olla Billin kanssa ja saada hänet lopettamaan ne älyttömät itsesäälinsä. Hän osasi olla rasittava, mutta minä rakastin häntä sellaisena. Parempaa veljeä en voinut itselleni kuvitellakaan.

Kännykkäni pirahti taas soimaan. Tällä kertaa manasin sitä kunnolla ääneen, nostin mötikän korvalleni turhautuneena.

“Mitä nyt taas?” puuskahdin ja hidastin auton vauhtia kahteenkymmeneen. Olisin varmasti saanut jo sakotkin tästä vauhdista, mutta enpä saanut nyt kun ei ketään ollut mailla halmeilla.

“Paha aika soittaa vai?” tuttu ääni uteli langan toisesta päästä. Huokaisin hiljaa ja painoin pääni rattia vasten, ehkä minun kannattaisi joskus vilkaistakin sitä näyttöä eikä alkaa suorin tein ärhentelemään syyttömille.

“Moi Gustav. Mitä sulla ny on?” kysyin ja ponnahdin suoraksi, mitä helkkaria minä oikein tein? Todella viisasta ajaa pää rattia vasten, varmasti pysyisin tiellä.

“Joo, no Bill soitti. Se ei kuulosta olevan ihan järjissään tällä hetkellä, se oikeesti kuulosti siltä et on paniikissa. Mä soitan nyt vaan sitä että ehitkö sä sinne pian vai pitäiskö mun mennä tarkistaan tilanne?” Gustav kysyi. Läimäisin käteni poskeani vasten, silmäluomet alkoivat vähän lipsua kiinni, ja purin hammasta kiukkuisena. Voi helkkarin jumala soikoon, eikö se sitten voinut vain olla rauhassa ja odottaa? Ei tietenkään, missään nimessä. Heti piti alkaa panikoida kaikesta mahdollisesta.

“Mulla menee varmaan vartti, ei sun tarvii”, vastasin vilkaistuani kojetaulun kelloa, joka näytti jo kahtakymmentäkolmea. Kauhistuttava luku, minun mielestäni.

“Okei, mä soitan sille vielä ja rauhottelen sen. Kato ny sit kunnolla minne ajat, toi sää ei todellakaan ole mikään kehumisen arvoinen”, Gustav varoitteli vielä. Murahdin olevani varovainen ja heitin vielä nopeat heipat, ennen kuin tungin kännykän takaisin taskuuni väsyneenä. Antaisin veljelleni pienen puhuttelun tästä, kunhan ensin olisin kunnolla rutistanut miestä.

Radiosta kantautuva musiikki alkoi tuntua todella raivostuttavalta. Turhautuneena läimäytin sen sammuksiin ja puristin rattia rystyset valkoisina, minun oli pakko pysyä hereillä. Pakko pysyä keskittyneenä. Pakko pysyä hengissä.

“Mitä vittua?” ähkäisin itselleni. Pakko pysyä hengissä? Nyt ei kyllä ollut kaikki kotona, ei todellakaan. Ei tämä oikeasti voinut olla tällaista, ei kerta kaikkiaan voinut. Joko olin lopullisesti seonnut tai sitten hourin sekavana, kun uni alkoi jo ottaa minua valtaansa. Köhisin ilmat pihalle keuhkoistani ja kiinnitin katseeni hiljalleen lumen alle piiloutuvaan tiehen, nyt ei ollut todellakaan varaa tehdä idioottimaisuuksia.

Katseeni haravoi tietä hitaasti. Missään ei näkynyt mitään, tai ei ainakaan näyttänyt näkyvän mitään. En kuullut mitään, en haistanut mitään. Kaikki oli hiljaista ja autiota, outoa kun Berliinissä kerran oltiin. Vaikka nyt oltiinkin vielä laitakaupungilla, olisi täällä nyt sentään jotakin liikennettä pitänyt olla. Autot pihoihin pysäköitynä, kaikkien talojen valot pimeinä… Luonnotonta. Vain kellertävä valo valaisi tämänkin tien, lumen tupruttaessa sen vähänkin näkemisen arvoisen päälle.

Muutaman minuutin kuluttua ajoin jo vähän keskustammassa. Kadunvarsien kaupat olivat kaikki kiinni ja pimeinä, vain muutama baari näytti olevan auki. Niiden ikkunoista näkyi sisään hämärästi valaistuihin huoneisiin, jotka vaikuttivat olevan täynnä känniläisiä. Tai ainakin ihmisiä, joiden elämässä ei enää tainnut olla muuta tarkoitusta kuin viina. Hullua päästää elämänsä siihen jamaan, ajattelin päätäni pudistellen.

Auto allani mateli eteenpäin. Siis oikeasti mateli. En jaksanut lisätä vauhtia, eikä liukkaalta vaikuttava tie siihen pahemmin innostanutkaan. Tiesin kyllä että Bill loikkaisi kaulaani huolesta suunniltaan, varmaan olisi itkenytkin tällä välin, mutta en minä voinut mitään. Minusta ei olisi veljelleni kovinkaan paljoa apua, jos en edes itsestäni voisi huolehtia kunnolla.

Pysähdyin punaisiin valoihin. Minkähän takia ne edes olivat punaiset, kun täällä ei ollut muita autoja kuin minun? Tottelevaisesti kuitenkin pysäytin autoni ja jäin tylsistyneenä odottamaan valojen vaihtumista. Naputtelin rattia ja haukottelin, jalka kramppasi ja minua todella huvitti painaa kaasu pohjaan. Odotin kärsivällisenä, ja annoin tallan painua pohjaan vasta kun vihreä valo syttyi.

Samassa kuului korvia raastava ääni, kun metalli iskeytyi metallia vasten. Auto keikahti vasemmalle, minä iskeydyin ikkunalasia vasten tuntien sen särkyvän. Tunsin viiltävää kipua vasemmassa kyljessäni, kädessäni, jalassani, päässäni… Pelkkää kipua. Jotenkin hämärästi näin, että ylhäältä päin tuli kirkasta keltaista valoa, se valaisi kaiken. Ja kuitenkaan en nähnyt mitään kunnolla. Kaikki oli sumeaa ja muodotonta, ihan kuin olisin pudonnut jonnekin missä ei voi nähdä mitään. Päässä tykytti ja tuntui oudolta. Missä, mitä, miten, milloin? Pää oli sekaisin, en saanut kiinni mistään ajatuksesta. Tuntui kuin jokin purkautuisi pois mielestäni. Suljettujen silmieni edestä vilisi kuvia, näin kasvoja, erilaisia kasvoja, itkeviä, nauravia, vihaisia, rakastavia… Enkä tunnistanut yksiäkään.

Jokin painui päätäni vasten ja menetin tajuntani.

 

 

Että sellaista joo. Pelosta vavisten kirjoitettua, hikeä pyyhkien luettua. Jotenkin hermostuttaa kirjoittaa tällaista, vaikkei siihen pitäisi olla mitään syytä (?). Ainakaan musta. Mut kertokaa tykkäättekö, ja löysittekö mitään virheitä. Niistä on aina kiva kuulla, ja musta olis nyt todellakin kiva kuulla mitä mieltä olette tästä, onko jotakin tiettyä mitä toivoisitte tähän ja häiritseekö joku piirre teitä. Kommatkaa ihan rauhassa jos haluatte, en pure ketään (ainakaan tietääkseni, en oo koskaan purrut).