...Tarkistaa. 8D

Mä seisoin siinä Billin vierellä nolona. En paljoo, mut vähän. Vaikka se oliki kiusallista, mua huvitti nähä Billin kämppisten naamat tollasina. Enkä mä uskonu et se hämmennys johtu vaan mun ulkonäöstä, se johtu luultavasti myös siitä et Billillä ylipäätään oli joku mukanaan ku se tuli kotiin. Arvelujahan noi kaikki oli, mut silti musta tuntu et olin niiden suhteen melko oikeessa.
Toinen niistä jätkistä alko tuijottaan mua mietteliäänä. Ei silleen, et olis suunnitellu murhaavansa mut Billin takia, vaan se arvioi mua kaikilla muilla tavoilla. Koitti kait yhistää mun ulkonäön mun soittotaitoihin. Mä olin saanu kyl ihan ronskisti kommenttia ulkonäöstäni, siitä et kitaraa soittava ei vois olla hoppari, mut emmä välittäny. Mä olin mikä olin, vaikka muut mitä haluis.

“Osaatsä soittaa?” se pitkäletti, joka mua oli tuijottanu mietteliäänä, kysy. Mä nyökkäsin virnistäen samalla Billille, ku se katto mua säteillen. Ihan ku se olis ollu saakutin ylpeä musta, ylpeilly sillä et mä olin just sen vieressä, olin ottanu just käteni pois just sen lanteelta. Musta se tuntu hölmöltä, mähän tässä olin enemmän siinä “voittajan” asemassa. “Osaan, mä oon soittanu yli kymmenen vuotta ja Hampurissa mä olin soitonopettaja”, mä kerroin. Hemmetin huonopalkkainen ope mä kyl olin ollu, mulla oli ollu viikossa keskimäärin kolme opetuskertaa, jokasella tunnilla kolmesta kymmeneen oppilasta, ja silti mä olin saanu palkkaa vaan muutamia kymmeniä kuussa. Sillä ei todellakaan eläny, mun oli ollu pakko tehä koko ajan vaihtuvia keikkaduuneja. Mä olin ajanu pakettiautoa, ollu myyjänä muutamas pikkupuodissa, jakanu lehtiä, mainostanu kaduilla ja sen sellasta. En mä kaskaan omillani ollu tullu pitkään toimeen, mua oikeen hävetti se. Pariin otteeseen äiti oli helpannu mua turhan isollaki summalla, mulla oli edelleen pari velkaa sille maksamatta. Vaikka kuinka se sano, ettei mun tarvis, mä keräsin koko ajan rahaa maksaakseni takas. Mulla oli kunniani, joka kärsi ilmaisista veloista.

“Opettajana?” se pitkäletti kysy oudoksuen. Mä havahduin mietteistäni ja nyökkäsin taas. “Joo, pari vuotta. Et en mä varmaan ihan turha tapaus ole”, mä sanoin piikittelevästi, mut leikilläni. Bill seiso mun vieressä hiljaa, mut mä vaistosin sen pienen jännityksen. Mä en ymmärtäny, mikä sitä saatto jännittää, mut annoin sen olla ja katoin sitä huoneen ainoota vihreesilmästä suoraan silmiin. “Mä voin antaa näytteen tässä heti, kipasen vaan kitaran tuolta”, mä sanoin ja nytkäytin päätäni takana olevaa ovee kohti. Pitkäletti nyökkäs, ja mä käännyin ymärp pois Billin viereltä, jollon sen sormet kietoutu välittömästi mun sormien lomaan. Mä en jääny sitä ihmetteleen tai jotenkin toppuutteleen, ettei ne kaks muuta sais kohtausta, vaan vedin jätkän perässäni ulos asunnosta ja kiepsahin selälleni seinää vasten sulkien oven meiän takana kolahtaen.

“Mikä ny?” mä kysyin kattoen edessä olevia ruskeita silmiä. Mä vedin Billin vartalon itteeni vasten, kahestaanha me täs kuitenki oltiin. Äkkiä mä en voinukkaan vastustaa kiusausta, vaan mä nousin pikasesti varpaitteni varaan, et saatoin ees esittää vähän pidempää ku Bill. Se hymyili mun liikkeelle, nosti toisen kätensä mun hartialle ja paino mut päättäväisesti alas, mä annoin sen tehä sen. Ihan helpostihan mä olisin voinu pistää vastaan, mut mä en halunnu. “Jollaki on alemmuuskompleksi”, se hymähti. Mä murahin hiljaa, totta kai mulla oli alemmuuskompleksi. Olinhan mä luonnostani niin pitkä, et alko välittömästi potuttaan jos joku oli millinki pitempi. Varsinki ku se toinen oli muutenki täydellinen ku Herran kaunein enkeli.

“Joo, mut se ei ny liity tähän. Mikä sulla on?” mä kysyin uudestaan. Bill katto hetken kattoa, puristi huuliaan kevyesti yhteen miettiväisenä. Mä kiedoin vaivihkaa kädet sen lanteille, pidin sitä lähelläni haaveissani. Mä niin halusin ottaa sen, olla sen kanssa tässä ja nyt, antaa kaiken muun maailman painua hevonkuuseen ja nauttia Billistä yksin. Enkä mä taaskaan voinu, helkkari soikoon. Mun silmät saatto vaan ihailla Billin kauneutta ja unelmoida siitä. Kaikista rajoitteista huolimatta mun oli kohta painettava huuleni sen huulille, tuntea sen lämpö edes jotenkin. Kyl se vähän hätkähti tuntiessaan mut, mut se kieto kätensä mun ympärille ja vastas mun suudelmaan innokkaana. Tää suudelma oli kyl ihan erilainen ku aikaisemmat, hennompi ja varovaisempi. Jotenki pohjustusta, jollekin, en mä tienny mille. Se vaan oli semmoinen, hento ja rakastava. Mä nautin siitä. Enkä mä ees ollu ihan niin järkyttävän pettyny, ku Bill lopulta pakottautu hapen puutteessa vetäytymään kauemmas, se hymyili samalla kuitenki rentona.

“Mistä toi oli?” se kysy nauraen. Mä hymyilin takasin ja pörrötin vähän sen mustia rastoja, jotka laskeutu sen hartioille. Se näytti taas nii hemmetin komeelta, et multa meinas jalat pettää. Ja se oli olis ollu todellinen järkytys, maailmaa mullistava tapahtuma, koska Tom Frenzen ei koskaan, koskaan luhistunu kenenkään eteen sen jumalaisuudesta häikästyneenä. Ei ollu ainakaan ennen. “Sä näytit tarvittevan sitä” mä hymähin. Bill tuhahti ja vilkas oveen mun vieressä kulmiaan huvittuneesti kohottaen.

“Tota, ehkä sun kannattais hakee se kitaras. Geet varmaan alkaa kohta epäileen et sä raiskaat mua hissikuilussa”, se nauro. Mä virnistin ja kiepautin huulikorun ympäri ja takas paikoilleen. “Kumpi niistä ny on kumpi?” mä kysyin. Bill tuhahti taas huvittuneena ja tarttu mun käteen vetäen mut mun asunnon ovelle. “Georg on se pitempi, jol on vihreet silmät ja pitkät hiukset, ja Gustav on se lyhyempi, se on hiljanen joskus mut ei se kauheen ujo kuitenkaa oo. Gege soittaa bassoa ja Gustav rumpuja”, se selitti penkoessaan mun housuntaskua. Mä peittelin koko ajan irvistystäni, joka kareili mun huulilla Billin takia. Ei sitä joka päivä maailman huumaavin olento pengo sun housuntaskujas.

Bill tyrkkäs mun taskusta löytämänsä avaimen lukkopesään ja käänsi sitä, kunnes ovi loksahti auki. Me astuttiin kumpiki sisään ja mä menin suoraan olkkarin peränurkkaan, kourasin parhaassa vireessä olevan kitaran kouraani. Mä olin eilen tappanu aikaa purkuhommien lisäks kitaroita virittelemällä, ja tää vehje oli parhaiten hermostuneessa ja malttamattomassa olotilassa onnistunu. Ei se ihan mun lemppari ollu, se oli tosi vaaleaa puuta ja vanhaki, mut sillä oli tunnearvoa. Kuten jokasella mun kitaroista. “Hei, paljon sulla oikeen on näitä?” Bill nauro mun takana. Mä katoin sitä hymyillen, se tuijotti mun kitaroita mietteliäänä, varmaan koitti ymmärtää niistä jotaki. “Päälle kymmenen vuoden ajalta niitä on, et on siinä ny muutama”, mä naurahin. Bill nyökkäs kunnioittavan näköisenä, mä en kyl tajunnu kunnolla miks. Outoo.

Me käveltiin takas aulaan, mä suljin mun asunnon oven ja nappasin Billin pitelemän avaimen takas taskuuni. Mun pitäis teettää sille kopio siitä, et se pääsis käymään mulla millon vaan haluis, mä aattelin, kun  me astuttiin sen ja sen kämppisten asuntoon. Nyt mä katoin vähän tarkemmin ympärilleni, tutkin sisustusta ja silleen. Se oli mun makuun aika kiva, siisti ja rento. Tosin jos mä olisin asunu täällä, se oli ollu vielä boheemimpi. Silleen omaperäsempi, kulttuurien sekasotku. Tai sellanen. Mä mietiskelin kämpän sisustusta, kun Bill johdatti mut peremmälle, missä kaks muuta oli odottamassa. Kumpiki näytti vähän vaivaantuneelta, eli ne luultavasti ajatteli mun raiskanneen kämppiksensä, mut mä en antanu sen häiritä. Siinäpä aatteli, mä mietin istuessani jakkaralle Billin viereen.

“Onks teillä kappaletoiveita vai vedänkö mä randomilla jotaki?” mä kysyin soittaen kysymyksen ehkä vähän enemmän Billille ku kahelle muulle. Georg kohautti olkiinsa Billii tuijotellen ja Gustav pysy hiljaa kulmat hienosessa kurtussa mua pälyillen. Musta se oli huvittavaa, mut mä pidin mölyt mahassani. Mä ehtisin nauraa myöhemminki. “Soita mitä sä haluut, ei sillä nii väliä ole”, Gege sano hetken Billiä tuijotettuaan. Mä nyökkäsin ja asetin kitaran syliini mukavasti, etsin sormille oikeet paikat ja aloin rämpyttää sointuja. Ensin ne oli melko vaimeita, ei kuulunu ihan niin lujaa ku mä yleensä soitin, mut ne voimistu hiljalleen kun mä annoin itteni soittaa vapaammin. Ja vapaammin. Mä annoin ajatusteni soljua vapaasti kitaraan, annoin kaiken vaan mennä. Tässä oli nyt vaan mä, kitara ja Bill, jonka läsnäoloa mä en osannu unohtaa. En mä halunnu unohtaa, se olis meinannu mulle maailmanloppua. Se ajatus ihmetytti mua hieman, miten siitä mustarastaisesta enkelistä oli voinu tulla mulle niin mielettömän tärkee näin lyhyessä ajassa? Oli miten oli, mä en koskaan unohtaisi sitä tai hylkäis sitä. Se oli mahotonta.