Perkuleen probleemat...

TOM

Mä kärvistelin murtuneiden halujeni keskellä. Voi miksi, miksi maailman piti olla näin julma? Miks jostakin piti ilmaantua häiriötekijöitä just sillon, ku kaikki oli täydellistä? Mä ja Bill, täysin kaksin, esteenä ainoostaan hämmennys ja pieni pelko, mutta kumpikin helposti voitettavissa. Ja tietty se, et kaikesta Billin käytöksestä päätellen se oli neitsyt, mut se teki tästä tilanteesta mun mielestä vaan entistä spesiaalimman. Mä osaisin ottaa huomioon jokasen tarpeen mikä sillä oli, mä osaisin tehä tästä sen elämän kauneimpiin kuuluvan kokemuksen. Sellasen, jonka sen kauniit mantelitähtisilmät tallentas verkkokalvoilleen iäisyydeks. Oli niin kivuliasta antaa tän tilaisuuden mennä, mutta se oli parasta. Ekan kosketuksen kuulu olla täydellinen, sitä ei saanu pilata mikään. Mun oli siis tyydyttävä puristamaan sitä pirullista nahkatakkia ja pitää kiinni niistä nautinnollisista “maistiaisista“, joita mä olin prinssiltäni saanu.

Basson särähdys. Se kantautu mun korviin yllättäen ja sai mut hätkähtämään yllättyneenä. Mä katoin hämmentyneenä Billiä, kun se murahti manauksia hampaidensa välistä ja kopeloi kännykkänsä penkiltä korvalleen. “No mikä ny?” se ärähti paljastaen selkeesti turhautuneisuutensa. Mä naurahdin, en ainakaan ollu ainoo jota potutti jättää leikki kesken, mut soittajan elinikää pidentääkseni mä vedin Billin kainalooni. Se värähti tuntiessaan mun kosketuksen ja katto mua yllättyneenä, hämmentyneenä ja ihan ku olis odottanu mun käyvän kimppuunsa, mut mä vaan kohautin olkiani ja silittelin sen mustia rastoja. Se piteli lamaantuneen olosena kännykkää korvallaan, ei näyttäny ees muistavan sitä. Mä hymähdin ja hipaisin kevyesti sen rannetta kuiskaten samalla sen korvaan. “Sun kannattais puhuu siihen, tyyppi luulee sun muuten kuolleen pois kokonaan.” Bill hätkähti, nyökkäs päätään ja alko sit taas puhua puhelimeensa. Mä istuin vieressä hiljaa kuuntelemassa ja silittelemässä sen rastoja ja olkapäitä, ajattelematta mitään.

“Oota, toistatko mitä sanoit? Mä en kuullu… Ai, okei. Monelta te haluutte?… Mä koitan, katotaan millo Tom saa mut heitettyy sinne… No se ny ei kuulu sulle pätkääkään, herra on hyvä ja pitää turpansa kiinni. Moro.” Bill sulki luurinsa ja huokas hiljaa, alistuneen kuulosena. Mä kiristin välittömästi, refleksinomaisesti otettani sen ympäriltä, mä halusin sen tietävän varmasti mun olevan paikalla ja vieressä. Mä sain sen huulille nouseen kauniin hymyn, se paino päänsä mun rintaa vasten silmänsä sulkien.

“Geet haluu pitää harkat. Mun on pakko mennä takas kämpille, ne soittaa poliisit mun perään jos mä en oo siällä tunnin sisään.” Billin ääni kuulosti väsyneeltä, se oli haikee ja täynnä kaipuuta. Se ei selkeästi halunnu lähtee, niinku en mäkään. Kumpikin halus jäädä tähän, pysyä ja jakaa ittens toisen kanssa. Mielikuva sai mut värähtämään, mun oli pakko turvautua taas lävärin rauhottavaan voimaan. Livautin kielen hampaiden välistä huuleen, painoin sen ohutta metallirengasta vasten. Heiluttelin sitä korua hetken, oikeelle ja vasemmalle, mietiskelin sitä vähän hölmöö tunnetta jonka liike aiheutti. Ihan ku joku olis kieritelly vähän milliä paksumpaa rautanaulaa huulten välissä. Aika naurettava tunne, mut sillä oli voima rentouttaa.

“Jospa mä sit heitän sut kotiin”, mä kuiskasin Billin korvaan. Se värähti ilmavirran kutittaessa korvansa ihoa ja nyökytti päätään. Se käperty vielä hetkeks mun kainalooni, laski ohuet ja pehmeet sormensa mun rintakehälle. Niiden hento edestakainen silitys sai mut vavahtaan mielihyvästä, se tuntu niin taivaalliselta. Mä todella halusin jäädä tähän, mä halusin olla mun ensimmäisen oikeen rakkauden kanssa ja rakastaa sitä. Sen mä tosin pystyin tekeen ilman yksityisyyttäkin, mut se oli kunnolla spesiaalia vaan sillon ku me oltiin kaksin. Huokasten mä painoin poskeni Billin päälaelle ja suljin silmäni, tunteakseni hetken aikaa vaan ja ainoostaan sen vierelläni.

*

Kymmenen minuutin kuluttua me istuttiin vierekkäin etupenkeillä. Bill nojas penkkinsä selkänojaan apaattisena, sitä näki selvästi millasta passiivista vastarintakamppailua se nyt kävi sielussaan. Se niin halus jäädä, olla menemättä minnekään. Mä tunsin sisälläni karvasta luopumisen tuskaa, se riipi mua kappalaleiksi ja koitti tuhota mut. Mä olin hemmetin ilonen siitä et mulla oli auto ajettavanani, mun ei tarvinnu vaan istuu siinä kärsimässä. Mut samalla mä itkin sisälläni sitä et Bill ei voinu tehä mitään, se saatto vaan istuu ja koittaa kanavoida raastavaa tuskaansa maisemiin, jotka mateli ohi. Kirjamellisesti mateli, mä pitkitin meidän yhessäoloa, mä taistelin aikaa vastaan. Mä en suostunu antamaan sille periksi, perhana soikoon, mä ajoin kahtakymppiä täysin autiolla mettätiellä. Mä taistelin maailmankaikkeutta vastaan yllättäen ja ensisilmäyksellä iskeneen rakkauteni tähden, mä en luovuttanut silmäterääni. Hitto vie, Bill pysy mun luona niin kauan ku mahollista.

Ohikiitävän kahdenkymmenen minuutin kuluttua mä käänsin ajopelin moottoritielle katkerana. Mun taidokas ja ennätyksellisen säntillinen kahdenkympin tuntivauhti joutu väistymään ilkeämielisen satasen tieltä, mä jouduin ottamaan huomioon kaikki muutkin. Hampaita kiristellen mä painoin kaasua pohjaan, suoden haikeen katseen vieressäni istuvaan surun murtamaan maailman uhrautuvaisimpaan enkeliin. Okei, joku olis jo voinu pitää mun kuvausta liiotteluna, mut sitä se oli. Bill oli surullinen, ei ihan sen murtama sentään, mutta surullinen. Mutta enkeli se oli, ehdottomasti. Mun oma pieni, sulonen, hento, miehuutensa loistossa hehkuva enkelini. Surullisena ja haikeena mun vieressä, ihan ku olis ollu menossa vastaanottamaan viimestä tuomiotaan. Äkilline vihantunne kuohahti mun sisällä, jos ykskin yrittäisi tuomita mun sydämeeni tiensä löytäneen komistuksen… Se tyyppi olis viidessä sekunnissa vainaa. Niin totta ku mun nimi oli Frenzen.

Silmänräpäys ja mä käänsin auton kerrostalon pihaan. Siltä se tuntu, matkaa oli tullu kuluneeks kellon mukaan viistoista minuuttia, ja silti se tuntu niin viheliäiseltä, hirveeltä, tuskalliselta. Mä annoin pyörien kuljettaa meidät takapihalle muiden autojen sekaan. Mä annoin moottorin sammua ja lakata jymisemästä pehmeää, turvallista kehräämistään, mä annoin sormieni vääntää avainta virta-aukossa ja irrottaa sen. Pakotin katseeni kohtaamaan Billin, mä pakottauduin näkemään mun rakkauteni kaipuun. Siinä se istu, käsi turvavyön soljella, miettien saisko painettua napin alas ittensä vapauttaakseen ja poistuakseen autosta. Se oli edelleen apaattisen näkönen, se näytti sulkeutuneen itteensä. Se ei halunnu mennä, sen tuska saatto olla vielä suurempaa ku mun. Enhän mä voinu tietää, millasta kamppailua se päänsä sisässä kävi, katuiko se jotakin, halusko se kelata aikaa taaksepäin tehäkseen jotakin toisin. Mun huulilta pääs raskas huokasu ja mä avasin Billin vyön, kiepautin käteni sen ympärille ja vedin syliini ennen ku se ehti reagoida mitenkään.

“Bill, mä oon siinä seinän takana koko ajan. Sä voit tulla mun kämppään missä vaiheessa tahansa, mun ovet on aina auki sulle. Mä hommaan sulle avaimet, kuhan pääsen teettään niitä enemmän”, mä lupasin silitellen miehenalun poskea. Bill tuijotteli mua edelleen apaattisena, tavallaan hämärtyneenä. Ihan ku se ei ois eläny enää muuten ku omissa ajatuksissaan. Mä pelästyin ajatusta, vedin sen tiukemmin itteeni vasten estääkseni sitä karkaamasta minnekään. Tai “karkaamasta”, mä en halunnu sen eksyvän mieleensä. Ilman mua. Se ei saanu hävitä, mä en enää selviäis ilman sitä. Se oli pysyvä osa mua, mä en ollu mä jollei mulla ollu sitä luonani.

“Tuu mukaan”, poissaoleva ääni kuiskas. Mä katoin Billiä hetken hiljaa, yllättyneenä siitä et se puhu. Musta oli jotenkin tuntunu, ettei se sais ääntäkään ulos, mut mä näköjään olin väärässä. “Haluutsä? Oikeesti? Antaako ne kaks mun tulla?” mä päästin kysymystulvan suustani ulos. Bill nyökytteli vaan, se katto mua vakavana ku joku olis just kuollu. Se oli todellakin tosissaan. “Haluan. Sun pitää tulla mukaan, mä en kestä olla tuolla ilman sua.” Mä imeskelin hetken huultani, mä mietin miten ne kaks ottais mut vastaan, mut päädyin lopulta siihen ettei sil olis väliä. Ne kaks ei vois tulla mun väliin, mua ei sais irti enkelistäni. Mä kuuluin sille, mä tekisin kaiken mitä se ikinä vaan pyytäis.

“Mä tuun. Mä haluun kuulla sun laulavan”, mä myhähdin. Billin kasvoille nous hymy, mun sydän tuntu pysähtyvän siinä. Niin valloittava, niin kaunis, niin taivaallinen. Ja kuitenkaan mä en saanut ottaa sitä nyt. Jos ihmisillä ei ollu jotakin meitä kahta vastaan, sit maailmalla oli. Universumilla, olemassa olevalla ja olemassa olemattomalla. Perkules. Mutta mä taistelisin vastaan, mä hankkisin itelleni pysyvän ja ikuisen paikan onneni viereltä, enkä lähtis siitä koskaan. Kuolemallakin olis melkonen homma, jos se yrittäisi mut Billistä erottaa.

Äkkiä mä sain ajatuksen, joka sai mun huulille nouseen pienen hymyn. Mä katoin Billin ruskeita silmiä, tutkailin niitä kun niihin nous pieni hämmennys mun ilmeen aiheuttamana. “Mikä ny?” se kysy hämillään. Mä virnistin ja nostin vasemman käden etusormen sen kulmalle, silittelin mietteissäni kaksosasta korua siinä. “Sitä vaan”, mä sanoin, “et mä voisin tulla soitteleen teiän puolelle. Teillä ei mun käsittääkseni oo kitaristia?” Tästä vois tulla jotakin todella, todella kivaa, mä hymisin mielessäni.

BILL

Se tuijotti mua hymyillen, idean saaneena. Silmät loistaen, katso mua, ihan, niinku ois just sattunu jotain niin ihanaa. Sen suklaasilmät katso mua. Osasko se soittaa kitaraa? Miks se kysy tollasta? Ei, ei meillä ollu kitaristia, mutta... Osasko Tom todellaki soittaa kitaraa? Mä purin huultani sisääpäin ja katsoin Tomia kurtistaen lävistettyä kulmaani sen verran, että se painautu just ja just mun silmän päälle pienesti. "E-ei oo?" sanoin, vastasin oikeastaan kysymyksen muodossa. Aikoko se kysyä sitä, mitä mä aattelin? Sen ilme kirkastu entisestään, ja se kohotti vielä uudestaan kulmiaan. Sen kirkkaat silmät katso mua hymyillen suupielet korvissa. Mä en voinu ku olla ilonen näylle, mun rakkain hymyilemässä täydellisesti mun edessä, alla. Mä naurahdin. "Miks?" Mä kysyin ja se vilkas muhun silmät loistaen. "Mä osaan soittaa kitaraa", se sano, minkä mä kyllä olinki jo arvannu. Se sano sen nii kirkkaasti, puhtaasti hymyillen ja mä pyöräytin silmiäni huvittuneena. "Kiva tieto", mä sanoin ja hymyilin. "Sä voitki sit joskus soittaa mulle", sanoin, hiljaa. Mä en oikein ollu perillä kaikesta, ja olin muutenki tosi sekasin kaiken jälkee. Miks just sillo meidät oli keskeytetty? Just sillon, ku mun unelma oli käymässä toteen. Georg kyl sais kuulla siitä pitkään. Mite se oli just sillon onnistunu soittaa. Just sillon. Mä satuin just sillä hetkellä vihaamaan Gegee koko sielustani.

"En mä sitä tarkottanu, mä tarkotin, että mä.." se alotti ja mä hymyilin. Mun kasvoille nous valtava hymy. "Tarkotaks sä, että sä voisit soittaa meidän bändissä?" mä kysyin, innostuneena. Mä jaksoin vihdoin innostuu, pienen lannistuksen jälkeen jostain. Tomin ansiosta. Tom oli unelma. Niin mahtava, prinssini, joka hakee mut sillä ratsullaan, vie tien sivuun ja kertoo rakastavansa mua yli kaiken. Se oli se, mitä mä rakastin, mistä mä pidin, mitä mä halusin. Suklaasilmäinen hopparinalku, joka oli vaan mulle. Kukapa ei haluis? Kelle ei kelpais? Kylläpä varmaan kaikille. "Sitä mä tarkotin", se sano, katso mua palaen innosta. Se ilmeisesti halus sitä paljon. Halus mun laulavan. Antaa kitaransa äänen sulautuu mun lauluun, ja toisin päin. Ihanaa. Kyl mäki halusin. Kertoa laulun avulla toiselle, miten paljon sitä rakastaa, rakkauslaululla joka kertoo rakkaudesta ensisilmäyksellä. Rakkaudesta, joka alko nopeesti, mutta ei loppunu. Mun hymy nousi asteen korkeemmaks mun suulla ja mä hymyilin mahdottoman leveesti, niin, että mun suupieletki alko puutuun. Mä en vaan saanu mun hymyy tasattuu. Se oli ihanaa. Tom, mä ja Geet. Unelma, bändi.

Mä vetäydyin vähän kauemmas Tomista, nähdäkseni sen täydelliset kasvot. Se pyöritteli huulikoruaan, hymyillen todella leveää hymyä niin, että sen vitivalkoset hampaat paisto huulien lomasta ihanasti. Se oli kohottanu molempia kulmiaan, näyttäen niin vielä ilosemmalta. Yllättyneeltäkin. Se tuijotti mua, ja mä tuijotin sitä, silmä silmästä. Sen kirkkaista, ruskeista karkkisilmistä paisto valon avulla ilo. Ne loisti ihanasti, kirkkaasti. Sen ruskeet rastat laskeutu sen olkapäille kauniisti, muutama olkapäitten edessä, muutama selän ja penkin välissä. Mä huokasin. Tuskin Gustav tai Georg ois ikinä hyväksyny Tomin ideaa. Ne piti meidän järjestelmää täydellisenä. Kaikki oli niin täydellistä niiden mielestä, että ykski uus ja turha liike pilais kaiken. Tom ei ollu turha. Ei, ei. Tom oli mun, ei turha. Mun prinssini. Ihana... Mun? Oliko se muka niin ilmiselvää. Rakkaus ensisilmäyksellä oli elokuvamainen tunne. Se, että se tapahtu niin täydellisesti, oli suoraan jostain elokuvasta. Elokuvat loppuu onnellisesti, niissä on juoni, mitä elämässä ei pitäis olla. Vai... oliko sittenki?

Kaikissa ajatuksissani, mä siirryin pois Tomin sylistä viereiselle penkille. Tom vilkaisi mua hymyillen edelleen. Miten se pystyi hymyileen koko ajan? Oliko se muka koko ajan niin onnellinen? Mun prinssi.. Ähh, mun piti poistaa ajatukseni, siirtää ne bändiin, kaikkeen siihen, mitä oli tulossa. Mahtavaa. Jos Tom osais soittaa kitaraa... Mahtavaa. Mä hymyilin ja avasin auton oven, astuakseni ulos, kun Tom avasi ovensa juuri ennen mua. Se astu ripeästi ulos ja sulki oven hiljaa perässään. Mä nousin ulos autosta ja suljin oven mahdollisimman varovasti. Isot äänet ei ollu mun mieleen. Pamahdukset, kolahdukset ja kaikki vastaavat sai mut vaan hermostumaan, ei onnelliseks. Jotkuhan tykkäs niistä.. Esimerkiks Gustav. Sen tapa herättää mut oli vaan niin inhottava. Se lättäs kätensä yhteen mun nenän eestä. Pakkohan siihen on herätä, ei siinä muutakaan voi. Pudistelin itteni hereille ajatuksistani. Tom oli varmaan huomannu mun poissaolevaisuuteni ja naurahti. "Mennää", sanoin ja lähdin kävelemään kohti Tomia. Tom nyökkäs, ja ootti, että mä olin sen vieressä, kunnes lähti kävelee mun kanssa samaa tahtii. Vasen, oikee, vasen, oikee. Mä seurasin, kun meidän askeleet meni samaa tahtia eteenpäin, jokanen askel samaan aikaan. Hymyilin itselleni. Mä osasin toki nauttia pienistäkin asioista.

Mä olin kulkenu sen kerrostalon piha-alueen läpi vähän liianki monesti. Se oli niin tuttu, jokanen askel, minkä astuin osasin oikeestaan ulkoo ja jokanen askel oli astuttu tuhannen kerran aikasemminki. Muutamilla erilaisilla kengillä oli kuljettu neki askeleet. Mahtavaa, ei kyllä ennen niin ihanan seuran kanssa. Ei ennen, ei Tomin. Me käveltiin samaa tahtia kohti vaaleen kerrostalon kookasta ulko-ovee, joka läheni askel askeleella huimaa vauhtia. Mä mietin sanoja, joilla esittää vihani Georgelle. Vihaan sitä. 'Vihaan sua' vai 'Sä oot niin inhottava'. Mun oli pakko kertoo se jotenki. Se oli onnistunu murskaan mun unelmat suoraan mun nenän edestä. Ähh, paras sanoa suoraan sille, että se pilas ihanan hetken. Mä hommaisin niille lapsenvahdin. Sitähän ne oliki. Kaks pikkupoikaa, jotka tarvi jonku vahtii tekemisiään, koska ei muuten osaa käyttäytyy kunnolla. Joku oikein halpa. Se määräis niille tietyt ajat, millon soittaa ja millon ei, ettei tällasta tapahtuis enää koskaan.

Me saavuttiin sille lasiovelle, joka hehku auringonvalon osuessa sen kuvioihin. Tom, herrasmiehenä avas mulle oven, ja mä astuin sisään, kumartaen pienesti. Tom naurahti, ja pörrötti nopeesti mun hiuksia. Se ois huomattavasti käyny helpommin, jos mä oisin ollu jätkää lyhyempi, mutta empä ollut, enkä tuu olemaan. Pari senttiä sinne tai tänne ei haittaa mitään. Mä vilkasin Tomiin, joka astu sisään sen kerrostalon alimpaan kerrokseen. Se laitto oven meneen ittestään kiinni, siinä oli nimittäin joku mekanismi, jonka ansiosta se meni itestään hiljalleen kiinni. Me käveltiin nopeesti hissille, joka oli varattu just sillä hetkellä. Melkein ainahan se, oli se sentään iso talo, johon oli varattu vaan yks, mahtava hissi joka reistaili ja oli epäkunnossa vähän liiankin usein. Kyllä portaat kymmenenteen kerrokseenki oli tullu tutuks, kieltämättä. Hissistä kuulu hurinaa, kun sen sivulla oleva 'VARATTU' -teksti lopetti välkkymisen sen merkiks, että sen sisässä ollu henkilö oli astunu sieltä ulos. Tom paino nappia, mistä se lähti tuleen alaspäin, samaan aikaan mun kaa, ja meidän sormet koski toisiinsa. Me molemmat naurahdettiin ja vilkastiin toisiimme.

Hissi kilahti taas sen merkiks, että me voitais astuu sisään ja jatkaa matkaamme kohti ylintä kerrosta. Vuorostani mä otin herrasmiehen roolin ja avasin oven Tomille. Tom hymyili ja naurahti, astuen kuitenki sitten sisään hissiin. Mä astuin sisään hissiin Tomin perässä ja vedin harmaan oven kii perässäni. Mä asetuin vasten hissin peräseinää, kun kaikki muistot aikasemmasta palas mun mieleeni. Mä olin siinä, samassa kohassa kysyny Tomilta, mitä se tuns mua kohtaan. Muutama minuutti sen jälkeen me suudeltiinki. Mä hymyilin itsekseni, ajatuksilleni, kun Tom taas vuorostaan teki työn ja paino ylimmän kerroksen nappia. Hissi hurahti käyntiin ja lähti viemään meitä kohti kymmenettä kerrosta. Mä katselin, miten hissin oven ikkuna-aukosta näky ohi vilistävät kerrokset, ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs... kaikki aina kymmenenteen asti.

Hissi kilahti jälleen, ja sit se avas ovensa ja päästi meidät kymmenennen kerroksen käytävään. Mä astuin ensin ulos, ja vuorostani mä tein työn, avasin oven Tomille. Tom astu ulos mun perässä ja mä annoin oven sulkeutua. Se sulkeutu, ja sit heti se lähti suoraan alas, kuten yleensäkkin. Iso talo, näin ollen paljon asukkaita ja paljon hissin käyttäjiä. Tom katseli hetken ympärilleen, ilmeisesti etsi mun asuntoa. Mä naurahdin ja osoitin sormellani keskimmäistä ovista. Meidän kämppä. Se nyökkäs, ymmärtämisen merkiks ja hymyili. Mä kiersin meidän ovelle ja kaivoin avaimen taskustani. Mä työnsin sen oven lukkoon, käänsin hennosti, ja painoin kahvaa. Se naksahti hiljaa, ja mä vedin sen varovasti auki. Gustav varmaan heräs uniltaan, tai jotain, kun se ponkas meidän eteen ja katsahti Tomia ja heti perään mua. Gege tuli paikalle keittiöstä ja jäi tuijottaan meitä. Tom oli just ennen, ku olin avannu oven, saanu kierrettyy toisen kätensä mun lantiolle. Gustav vilkas välillä Tomin kättä, Tomia, mua ja sitte ovea. Mä hymyilin itsekseni. Gege tuijotti meitä vähintäänki yhtä hämillään, ku toinen kahdesta, välillä Tomin kättä, välillä mua ja välillä Tomia. Me astuttiin Tomin kaa kunnolla sisään ja suljettiin ovi takaamme. Georg kohotteli kulmiaan ja tuijotti meitä. Mä tuhahdin itsekseni, ja naurahdin.

"Mitä sä, te, sä, toi...?" Georg kysy tuijottaen meitä. Tom tajusi mitä se meinas ja veti kätensä nopeesti pois mun lanteelta, punastuen kevyesti kasvoilta. "Mitä toi oli?" Gustav kysäisi ja vilkaisi vuoronperään meitä molempia, alottaen musta. Mä pudistin päätäni nopeesti, ja jätkät tajus heti, mitä tarkotin ja jätti meidät rauhaan kysymyksiltään. Mä naurahdin ja Tom huokas helpotuksesta. Seki naurahti. Mä vilkasin Tomiin, joka tajus mun katseen lomasta pienen kysymyksen, ja nyökkäs, antaen luvan. Mä käänsin katseeni kahteen miehenalkuun, jotka katto mua, kohottaen kulmiaan samaan aikaan. "Niin, muute, tässä on Tom, Tom Frenzen, meidän uus kitaristi", esittelin ja näytin käsilläni Tomia. Georgen suu aukes ammolleen. "Uus? Kitaristi?" se kysy. "Uus, uus kitaristi."